Hän nosti minut toiselle polvelleen ja Minnan toiselle ja rupesi hyräilemään laulua, johon äiti ja Minna yhtyivät. Minä kuuntelin hämilläni ja ihastuksissani.
"Professori Lange, minulla olisi teille muuan pyyntö tehtävä. Tahdotteko mennä Marien äitipuolen luo puhumaan hänen kanssaan, sillä emmehän voi pitää lasta luonamme muitta mutkitta, kuten mitäkin pientä metsän lintua."
"Hän näyttää pikemmin kesyltä linnulta, hyvinkin kesyltä. Missä sinä asuit, pienokaiseni?"
Minut valtasi sanomaton pelko. Voi, he varmaankin lähettäisivät minut takaisin taas, kun saisivat tietää, missä äitipuoleni asui. En siitä syystä uskaltanut sitä sanoa, vaan olin uppiniskaisesti vaiti.
"No, mutta miksi et vastaa? Onko lapsi järjiltään? Katsoo minuun aivan kuin luulisi minun aikovan häntä pettää."
"Älkää huoliko pahastua, häntä on varmaankin usein petetty. Katsoppas minuun, Marie, etkö usko, että minä sinusta pidän, luuletko että tahtoisin sinusta erota juuri kun olen sinut saanut? Ethän toki voi minua epäillä, vaan luotat minuun? Missä sinä asuitkaan?"
"Adelgaden varrella n:o —, ylhäällä pihan puoleisessa ullakkohuoneessa."
"Te olette tuhattaituri, rouva Staal! Nyt minä lähden sinne kiireimmän kaupalla vapauttaakseni pienen epäilijämme pelosta."
Hän ei kuitenkaan palannut ennenkuin iltapäivällä. Hän oli tavannut tuttavia, ja kello oli neljä, vaikka hän ei luullut sen vielä olevan kahtatoistakaan. Äitipuoleni ei ollut pannut vähintäkään vastaan, vaan oli päinvastoin ilolla suostunut.
"Mutta se toinen", sanoi hän, "sepä vasta oli kummallinen otus, hyvin kummallinen. Eikö hän osannut ennustaa korteista?"