"Ei."
"No, entä kahvipavuista? Aivan varmaan hän sen tempun taitaa."
En häntä oikein ymmärtänyt, mutta vastasin kuitenkin kieltävästi.
"No niin, ellei hänen olisikaan tapana ennustaa, on maailma kuitenkin näkevä hänet povariakkana, sen minä takaan. — Tässä on lapsen kasteentodistus."
Äiti otti häneltä keltaisen, rypistyneen paperin, luki sen, silitti sen ja kätki lippaaseen.
En tiennyt mitä paperi sisälsi, mutta pelkäsin sitä. Se oli minusta kuin viimeinen side minun ja menneisyyden välillä. Olisin sydämmestäni suonut, ettei sitä olisi ollut olemassa. Vielä kauan sen jälkeenkin musteni mieleni joka kerta kun muistin tuon keltaisen, lippaaseen kätketyn paperin.
KOLMAS LUKU.
Minä olin hyvin herkkätuntoinen lapsi. Olin taipuvainen kuin vaha sen käsissä, jota rakastin. Jos pahat ihmiset olisivat minulle hellyyttä osottaneet, olisin tullut heidän kaltaisekseen pahaksi ihmiseksi. Mutta uuden äitini vaikutuksen alaisena koetin parastani ollakseni huomaavainen ja hyvä, ja kuitenkin piili sydämmellisessä rakkaudessani häneen pahan, kateuden tunteen siemen, joka Jumalan kiitos kuitenkin vähitellen kokonaan tuli tukahutetuksi.
Jos äiti olisi kohdellut Minnaa suuremmalla hellyydellä kuin minua, olisin tuntenut katkeruutta ja vihaa tuota herttaista pientä tyttöä kohtaan, joka jakoi kaikki kanssani, mutta äiti kohteli meitä molempia aivan samalla tavalla. Suurimmallakaan tarkkaavaisuudella en voinut huomata eroa, päinvastoin hän melkein enemmän piti huolta minusta, jota oli niin kaikin puolin laiminlyöty. Nytkään, kun asiaa tarkemmin ajattelen, en luule hänen tehneen sitä yksinomaan velvollisuudentunnosta. Velvollisuudesta voi ihminen tosin yleensä käyttäytyä samalla tapaa, mutta sattuu tapauksia, jolloin rakkaus kuitenkin pyrkii ilmi. Luulen että hänen säälinsä köyhää lasta kohtaan oli niin syvä, tarkoituksensa pitää siitä huolta niin vilpitön, että hän heti sulki sen sydämmeensä, kuin olisi se ollut hänen omansa, ja todella sitä myöskin rakasti kuin omaa lastaan. Mutta vaikka hartaasti toivoin, ettei äiti tekisi eroitusta meidän välillämme, vaadin kuitenkin, että muut asettaisivat Minnan etusijaan. Selvään huomasin ja huomasin sen ilokseni, jopa erityisellä ylpeydelläkin, että hän oli kaikin puolin minua etevämpi. Äiti opetti minua lukemaan ja auttoi Minnaa opettamaan minua leikkimään, ja minä opettelin kumpaakin taitoa parhaasta päästä tehdäkseni heille mieliksi sekä osottaakseni kiitollisuuttani. Mutta pian rupesivat leikit minua miellyttämään, ja ensi vaikeudet voitettuani myöskin luvut. Huomasin vähitellen että tyhjään pieneen päähäni mahtui koko joukko tietoja.
Kuinka sanomattoman suloiselta tuntuikaan omistaa koti, herttainen, lämmin koti. Kuinka äiti aina oli lempeä ja tyytyväinen, kuinka vilkas ja iloinen Minna. Kuinka hän oli ystävällinen ja kultainen varhaisesta aamusta myöhään iltaan, mitä kaikkea hän keksikään, miten hän lauloi ja tanssi; läksyjänsä hän vain ei aina osannut, ja ne osasin minä.