Meten auttamana valmisti äiti itse ruokamme, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin maistui niin mainiolta. Silloin en sitä pitänyt yksinkertaisena, mutta sitä se oli, ja yksinkertaiset olivat vaatteemmekin, vaikka olivatkin aistikkaat ja sievät.
Huomasin pian, että Mette vaihtoi rahaksi hienot, kauniit käsityöt, joita äiti valmisti. Minua hiukan ihmetytti, että semmoinen oli tarpeen onnellisten ihmisten oloissa, mutta koska työ näytti äidistä tuntuvan hupaiselta, en sitä sen enempää ajatellut.
Paremmalla tavalla ei lapsille koskaan ole opetettu uskontoa kuin meille. Äidin oman sydämmen oli uskonto kauttaaltaan täyttänyt. Jumalan sana oli hänen lakinsa, sen mukaan hän toimi, siitä etsi lohdutusta ja neuvoa, Kristus oli hänen herransa, jonka kautta hän rohkeasti, täynnä rakkautta, kiitollisuutta ja kunnioitusta lähestyi Jumalaa. Hän opetti meille, että olemme matkamiehiä, ja että oikea kotimme on taivaassa, ja me uskoimme sen, siksi että hän sen sanoi, vaan kenties vielä enemmän siksi, että hän sen elämällään todisti.
Äiti ja professori kiistelivät monesti totuudesta, puoleksi todella, puoleksi leikillä. Äidin mielestä tuli olla ehdottomasti totuudenmukainen. Professori ei pienessä hätävaleessa mitään pahaa nähnyt, mutta äiti oli järkähtämätön.
"Ei suinkaan, ei pienintäkään hätävaletta, sillä se juuri osottaa, kuinka totuutta halveksitaan, kun ei tahdota kärsiä vähintäkään ikävyyttä, ei edes pientä hämmästystä, vaan mieluummin poiketaan totuudesta. Sitä paitsi täytyy ihmisen, joka ei koskaan tahdo valehdella, siitä syystä myöskin käyttäytyä paremmin kuin muut. Hätävale ei kuitenkaan ole pahin valeen muoto, vaan pahin on mielestäni teeskentely."
"Niin minustakin", huudahti professorimme, jota todellakaan ei voinut siitä viasta soimata.
Mette oli ainoa ystävistäni, joka ei minuun oikein luottanut. Hän katseli tarkkaan, etten ottanut mitään puutarhasta, varoitti useita kertoja äitiä pitämään huolta hillopurnukoista ja sokerista ja luuli aina, että minulla oli joku kepponen tekeillä, vaikkei koskaan semmoista keksinyt. En ollut siitä Metelle vihoissani, päin vastoin se minua melkein huvitti, sillä omatuntoni oli siinä suhteessa aivan puhdas.
Meten rakkaus kukkiin oli todellakin liikuttava. Hän puheli niille omalla tavallaan, ilman sanoja. Kun ne menestyivät ja olivat kauniit, taputti ja suuteli hän niitä. Rumille kukkasille hän heristi sormea ja puolikuihtuneita, heikkoja kasveja katsellessaan hän sääliväisestä pudisti päätään.
Kesällä olivat hänen kukkaruukkunsa ulkona puutarhassa, talvella akkunoissa ja hänen omassa pienessä huoneessaan pöydillä ja tuoleilla. Vuosi vuodelta ne lisääntyivät, ja vuosi vuodelta kävi hänen huoneensa hänelle itselleen ahtaammaksi. Hän oli hyvin kiintynyt professoriin, mutta piti häntä kuitenkin hiukan pilanansa. Hän oli hullunkurisin mies taivaan alla, sen Mette taisi todistaa, ja silloin liikkuivat hänen sormensa vikkelämmin kuin vikkelin suu.
Mette oli kerran perinyt pienen rahasumman, ja koska hän sitä paitsi tuskin kulutti puoltakaan palkkaansa, oli hänellä säästössä koko joukko rahoja, joita hän säilytti vanhoissa sukissa. Nuo pussit olivat hänen suurin ilonsa. Hän nimitti niitä hyviksi vanhuudenpäivikseen. Pankkiin ei hän tahtonut niitä panna, sillä se olisi ollut näiden hukka, ei niitä sen koommin enää koskaan olisi saanut nähdä, arveli hän. Ei hän myöskään olisi tahtonut ostaa obligatsiooneja ja saada niistä vuotuisia korkoja, sillä sen verran oli hänellä selvillä, ettei keinotteluihin ollut hyvä ryhtyä; jos niihin ryhtyi, oli kyllä pian yhtä köyhä kuin kirkon rotta. Eivät hyödyttäneet äidin ja professorin vakuutukset. Hyvät vanhuuden päivät jäivät kuin jäivätkin Meten piironginlaatikkoon.