Raskas menneisyyteni jätti minuun jälkiä pitkiksi ajoiksi. Vaikka olinkin sanomattoman onnellinen, olin kuitenkin hiljainen lapsi, sillä minua vaivasi yksi huoli, nimittäin epämääräinen pelko siitä, ettei tätä onnea voinut pitkältä kestää. En ollut avosydämminen ja vallaton kuten Minna, vaan arka ja umpimielinen. Minnaa rakastin sydämmestäni, mutta äitiä vielä syvemmin. Hän veti minua vastustamattomasti puoleensa, ja sitä paitsi tunsin, että hän tiesi miltä suru tuntui ja sen vuoksi ymmärsi minua paremmin kuin pieni sisareni, joka näki maailman ja ihmiset mitä ruusunpunaisimmassa valossa.
Usein leikki äiti kanssamme iltasin. Hän oli silloin aivan kuin lapsi.
"Joku kolkuttaa ovea", huusi Minna eräänä iltana. Samassa astui huoneeseen keskikokoinen mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja syvä vako kulmakarvojen välissä.
"Hyvää iltaa, hyvä pastori Skau, mitä ajattelettekaan minusta, kun olen aivan hengästynyt hippasilla olosta."
"Ajattelen", vastasi hän ja hänen silmiinsä tuli sanomattoman lempeä ilme, "sitä mitä aina ajattelen tänne tullessani, että täällä on pieni satama, jonne maailman myrskyt eivät pääse tunkeutumaan".
Hän istui sohvaan ja puheli hiljaa äidin kanssa.
"Tule tänne, Marie!"
Pastori Skau nosti minut syliinsä. "Iloitsen vilpittömästi siitä, rouva Staal, että tämä lapsi nyt on hyvässä turvassa. Te olette tehnyt kauniin teon. Hän näyttää hyvältä pieneltä tytöltä, hiukan alakuloiselta kenties, mutta se kyllä katoaa. — Minäkin olen masentunut, ja teidän täytyy minua lohduttaa, kuten niin usein olette tehnyt. Olen väsynyt, ja omatuntoni minua siitä soimaa. Seurakunnassani maalla tiesin saavani aikaan paljon hyvää, mutta täällä en edes varmuudella tiedä, toimitanko mitään. Jumala tietää että koetan tehdä parastani, mutta turmelus ja pahuus, jota näen ympärilläni, tekee sydämmeni sairaaksi."
"Menkäämme ulos puutarhaan", kuiskasi Minna korvaani. — Sisään palatessamme oli syvä vako pastorin kulmakarvojen välistä melkein kadonnut, ja väsynyt ilme oli väistynyt lujan ja innokkaan ilmeen tieltä.
Melkein joka päivä, kun oli kaunis sää, menimme me Frederiksbergin puistoon. Äidillä oli työ mukana ja hän istui penkillä siimeksessä meidän telmiessä nurmikolla. Kun oli hyvin lämmin, joimme lasillisen vettä lähteestä. Sitä vartioiva vanha punasilmäinen eukko nyökkäsi aina meille ystävällisesti päätään. Näytti siltä kuin hän olisi meistä pitänyt. Hän huuhtoi äidin lasia tavallista huolellisemmin, aivan kuin olisi tahtonut teossakin ystävyyttään osottaa. Välistä ostimme häneltä hunajakakun joutsenia varten Sepä vasta oli hauskaa! Ne olivat mielestämme verrattoman kauniita eläimiä. Minna taputti käsiään, ja äiti kertoi meille sadun rumasta ankanpojasta.