Eräänä sateisena, synkkänä joulukuun päivänä ryntäsi Minna sisään huutaen: "Äiti, Karen on täällä, ja Jens Peter on mukana. Nyt saat nähdä Karenin, Marie!"
Riensimme ulos eteiseen, jossa nuorenlainen, punaposkinen maalaisvaimo ja pieni, melkein valkotukkainen poika eväsvakka kädessä pudistelivat sadevettä päältään.
"Voi, kuinka on hauska nähdä teitä taas, rouva hyvä. Ota lakki päästäsi, Jens Peter! Niin, päältäpäin me vain märkiä olemme, ei vesi ole päässyt läpi tunkeutumaan."
Karen avasi ison, ruudukkaan sateenvarjonsa ja asetti sen nurkkaan, jotta vesi valuisi pois; hän pudisti sen jälkeen vihreätä, kotitekoista, villaista päällystakkiansa isoine raskaine kauluksineen ulos ulko-ovesta ja ripusti sitten sen naulaan.
"Pyyhi nyt jalkasi, Jens Peter, paremmin vielä, poika, no, ja ojenna sitten rouvalle vakka. Pitäkää hyvänänne muutamat omenani ja juustoni. — Voi tuota lasta, kuinka hän on herttainen."
Karen nosti Minnan käsivarrelleen ja suuteli häntä.
"Mene Meten luo, pikku Marie, ja pyydä häntä panemaan kahvivesi tulelle", virkkoi äiti.
Arvasin että minut lähetettiin pois, jotta äiti voisi puhua minusta Karenin kanssa, ja kun palasin, näinkin hyvin vakavan ilmeen äidin kasvoilla ja tavallista tummemman punan hänen poskillaan. Karen koetti näyttää ystävälliseltä.
"Tietysti on jokaisella lupa käyttää omaansa kuten itse tahtoo, mutta minulla on nyt omat arveluni asiasta. Tuleppa tänne pienokainen, jotta saan sinua katsella! No, näytäthän sinä siivon tapaiselta, mutta muista myöskin käyttäytyä hyvästi, kun sinua köyhää lasta semmoinen onni on kohdannut ja opetustakin saat päälle päätteeksi. Älä koskaan unohda, mikä olet ollut, ja ole aina rouvalle kiitollinen."
"Marien tulee olla Jumalalle kiitollinen, kuten minäkin olen Hänelle
Mariesta kiitollinen."