Karen pudisti päätään, mutta onneksi keskeytti professorin tulo tämän jotensakin ikävän kohtauksen. Hän riemastui Karenin nähdessään ja vei hänet heti huoneeseensa uusimpia taulujaan katselemaan.
"Ne ovat kaikki kauniita", kuului Karenin jokseenkin pintapuolinen arvostelu.
"Te olette aivan entisellänne, herra professori, te pysytte aina nuorena, yhtä nuorena kuin olitte rouva-vainajan aikana. Muistatteko kuinka olin teille suutuksissani, kun te nukahditte jättäen kynttilän palamaan tai kun lattialla oli sikarintuhkaa tai likaisten jalkojen jälkiä. No, kyllähän minä toruin, mutta jälestäpäin kaduin ja sitten laitoin teille hyvitykseksi mielikakkujanne. Linnutkin saivat niistä osansa, muutenhan ne eivät olisi teille maittaneetkaan. Niin, lapsi te olette aina ollut."
Äiti ja professori nauroivat noille vanhoille muistoille. Karenkin nauroi, ja vähitellen tuo kelpo nainen kokonaan leppyi. Hän katseli minua, nyykäytti päätään ja sanoi:
"Sinä olet kiltti pikku tyttö, ja hauskaa on että toinen on saanut sinut leikkitoverikseen. Kun tulet kesällä Farum'iin meitä tervehtimään, niin saat nähdä, että Jens Peter kotona on toinen mies kuin täällä, jossa hän mykkänä seisoa töllöttää."
Kun kahvi oli juotu mitä hupaisimman mielialan vallitessa, puki Karen suuren vihreän päällystakkinsa taasen ylleen ja sulki sateenvarjon, ja sitten Karen ja Jens Peter sanoivat jäähyväiset, äidin luvattua kirjoittaa heille pari päivää ennen tuloamme.
"Haudoille viedään kyllä tuoreet kuusiseppeleet joulupäivänä", virkkoi
Karen viimeiseksi.
"Kenenkä haudoille?"
"Isän ja isoäidin haudoille. Hän oli oikeastaan isoäidin äiti, mutta minä sanon häntä aina isoäidiksi, sillä niin sanovat professori ja äiti. Karen oli hänen palvelijanaan kaksitoista vuotta, ja sen vuoksi me pidämme hänestä niin paljon."
"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa lapset hetkeksi huostaanne, professori Lange", pyysi äiti jouluaattona, työntäen meidät sisään hänen huoneeseensa, "mutta huoneessanne pitää olla oikein pimeä".