Salaperäisen näköisenä sammutti professori lampun, veti alas akkunaverhon ja asetti varjostimen uunin eteen.
"Nyt on täällä pimeätä, eikö totta? Nostan teidät kummallekin polvelleni, kas niin, ja sitten ajattelemme oikein hartaasti pientä Jeesus-lasta seimessään, tähteä, joka johdatti kolmea pyhää kuningasta, ja enkeleitä, jotka ilmestyivät paimenten luo."
"Tulkaa sisään!"
Me tulimme häikäisevään valomereen. Kuinka ihmeellisen ihanalta näytti tuo viheriä kuusi punaisine ja valkoisille kynttilöineen ja monine pienine liekkeineen! Minnakin jäi aivan äänettömäksi ihmetyksestä, mutta vain hetkeksi.
Isän kuvaa ympäröi vihreä seppele, johon oli kiinnitetty kolme ruusunnuppua. Ne oli Mette kasvattanut pienessä huoneessaan ja lahjoittanut äidille.
Karenin omenat näyttivät niin koreilta. Me saimme poimia sekä ne että kirjavissa verkoissa riippuvat pähkinät, jotka olivat omissa puissamme kasvaneet. Saimme molemmat hamekankaan äidiltä lahjaksi. Professorilta saimme Andersenin sadut sekä suklaa-ukon kumpikin. Äiti lahjoitti Metelle uuden vihreän samettimyssyn ja esiliinan. Professorille oli hän kutonut kauniin kaulahuivin. Semmoisen hän sai joka vuosi, sillä kevätpuoleen kadotti hän aina viimeksi saamansa.
"Vapahtaja on syntynyt", sanoi äiti, "mutta onko hän syntynyt meitäkin varten? Paras joululahja on tieto siitä, että hän on päässyt voimakkaammin vaikuttamaan sielussamme, että olemme tulleet lempeämmiksi ja nöyremmiksi. Siinä on todellinen joulu-ilo. — Pikku Marie, olen nähnyt monen hyvän ominaisuuden sinussa versovan, mutta eräässä kohden täytyy minun sinua muistuttaa: Meitä rakastat sinä hellästi, mutta vierailta on pieni sydämmesi melkein suljettu. Et ole siihen itse syypää, mutta Jumalan avulla on sinun koetettava siinä suhteessa muuttua. Sinä, Minnaseni, olet paljoa vähemmän itsepintainen kuin ennen. Toivon voivani ensi vuonna sanoa, että myöskin olet lujaluontoisempi."
"Entä minä", kysyi professori, "ettehän toki minua unohda".
"Tuskinpa minun sopinee teille neuvoja antaa ja sitä paitsi, ihaillessa jaloja ominaisuuksianne, huomaa teissä ainoastaan lapsen vikoja."
"Eipä niinkään, tunnen itse paremmin itseni. Ajatelkaa vain hätävalettakin, josta en voi luopua. — Te piditte yhtä kaikki hyvän puheen. Minä olen nyt pitänyt jumalanpalvelukseni, ja joulu on tullut sydämmeeni. Kun menen Herran huoneeseen, on siellä paljon semmoista, joka estää minua tarkkaavaisesti kuuntelemasta saarnaa, olkoonpa se kuinka kaunis tahansa. Jos sitoisin peitteen silmilleni, olisi minulla ehkä saarnasta hyötyä. Luonto on minun kirkkoni, mutta sielläkin vierottavat luodut liiaksi sydämmeni Luojasta. Kun oikein tahdon mieltäni ylentää, menen ulos yön hiljaisuuteen katselemaan tähtitaivasta, syvennyn siihen kokonaan, ja kun silloin ajattelen, että jokainen tähti on pallo ja monet niistä ovat maanpalloa monin verroin suuremmat, tunnen selvästi äärettömän vähäpätöisyyteni, mutta tunnen samalla itsessäni jotakin, joka ei voi kuolla, ja minä notkistan polveni kiittäen ja ylistäen kaikkisuuden Herraa siitä, että olen saanut kuolemattoman sielun."