"Häpeä toki, iso neljätoistavuotias tyttö! Tekeekö mielesi saada kylmä kylpy? Koskahan sinäkin viisastunet?"
"Siihen on vielä äärettömän pitkä aika, äiti kulta", vastasi Minna ja juoksi alas jäälle, joka ritisi hänen kepeitten jalkainsa alla.
Olimme hyvin iloisia ja vallattomia. Kotimatkalla tuli vastaamme useita komeita rekiä.
"Voi, jospa kerran saisi omistaa tuommoisen tai edes vain ajaa tuommoisessa reessä. Mikä kaunis verkko! Kuule, Marie, kuinka iloisesti ja sievästi kulkuset soivat kirkkaassa ilmassa. Katsoppa tuonne, äiti, tuolta tulee kaikkein komein."
Ylpeät, komeat hevoset juoksivat kuin tanssien kulkusten soiton mukaan. Niitä peitti kallisarvoinen verkko. Hienossa reessä istui turkiksiin kääriytynyt herra. Nähdessään meidät kuului hänen huuliltaan heikko huudahdus, hän kumartui ulos reestä, ja näytti melkein siltä kuin olisi hän ojentanut kätensä meitä kohti, mutta seuraavassa tuokiossa olivat nuo kevyet ajoneuvot kadonneet näkyvistä.
"Kuka se oli?" huusimme Minna ja minä yht'aikaa.
Äiti oli hyvin kalpea ja vapisikin hiukan. "Se oli minun veljeni, lapset."
Muuta hän ei sanonut, emmekä me uskaltaneet kysellä, joudutimme vain askeleitamme.
VIIDES LUKU.
Kun tulimme kotiin, meni äiti makuuhuoneeseen, vaan kumpikaan meistä ei häntä seurannut. Minna kiersi käsivartensa minun vyötäisteni ympäri, oli aivan kalpea ja pelästynyt kuin pieni lintu. Minäkin tunsin omituista levottomuutta eikä mieleni tehnyt katkaista äänettömyyttä.