Pieni huoneemme oli yhtä kodikas ja hauska kuin kaksi tuntia sitten, kun me kevyin ja iloisin mielin sen jätimme. Auringon viimeiset säteet leikkivät isän kuvalla, ja me lähestyimme sitä vaistomaisesti, ikäänkuin olisimme toivoneet siltä selitystä ja lohdutusta.
Kun äiti palasi makuuhuoneesta, näytti hän tyyneltä, melkeinpä tyytyväiseltä, mutta näin kuitenkin selvästi, että hän oli itkenyt. Hän pisti pari puunkalikkaa uuniin, ja kun ne alkoivat iloisesti loimuta, tuli hän luoksemme.
"En laisinkaan pidä siitä", virkkoi hän, "että pienet tyttöni ovat niin miettiväisen ja huolestuneen näköisiä ja päälle päätteeksi aivan ilman syytä. Mitä siis on tapahtunut? — niin, sitä ette tiedä ja sen vuoksi olette peloissanne. Mielikuvitus elämöi pahimmin pimeydessä, jonka vuoksi aijonkin toimittaa teille valoa, ja koska nyt olette uskottuni, aijon kertoa teille menneisyyteni, jotta voisitte päättää, olenko menetellyt oikein veljeäni kohtaan, jonka ilokseni sain jälleen nähdä pitkistä ajoista. Sillä vaikka emme ole tavanneet toisiamme viiteentoista vuoteen, rakastan minä häntä ja tiedän myöskin, että hän rakastaa minua."
Äiti asettui sohvaan ja me kummallekin puolen häntä. Hän painoi kätensä otsaa vasten ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja rupesi sitten kertomaan: "Komea oli lapsuuteni koti, kaunis pieni linna, jonka tornit kuvastuivat järven kalvoon. Keskellä suurta linnanpihaa loiski suihkulähde, ja molemmin puolin linnaan vievää ajotietä kasvoi satavuotisia lehmuksia, muodostaen pitkän, pitkän kujan. Puutarha sijaitsi järveen viettävällä rinteellä ja oli täynnä mitä harvinaisimpia kukkasia, ja suuressa ansarissa oli kesä keskellä talvea. Kesällä oli meillä aina vieraita. Komeita ajoneuvoja vieri tuon tuostakin linnan pihalle, jolla kaiken kokoiset ja rotuiset koirat telmivät, ja livreijaan puettuja palvelijoita liikkui kiirein, hiljaisin askelin kaikkialla. Vietimme lyhyesti sanoen todellista suuremmoista herraskartanon elämää, jommoista te, lapsukaiseni, jotka olette kasvaneet vaatimattomissa oloissa, tuskin voitte itsellenne kuvaillakaan, niin loistavaa, etteivät Minnan uhkarohkeimmatkaan mielikuvitukset ole voineet semmoista luoda. — Isäni kuoli minun pienenä ollessani. Hän oli paljoa vanhempi äitiäni, vähintäin kolmekymmentä vuotta oli heidän välillään iässä eroa. Äitini ei häntä rakastanut, kuten minulle sittemmin on kerrottu, vaan rakasti ainoastaan miehensä rikkautta ja loistoa. En tiedä, onko se totta; hän puhui hyvin harvoin isästäni, mutta käytti ainakin isäni kuoltua aina surupukua."
Äitini oli erinomaisen kaunis, mutta ylpeilikin kauneudestaan. Muuten hän oli lempeä ja hellä, ja ken hänet ohimennen tapasi, ei olisi voinut aavistaa, miten kopea hän todellisuudessa oli.
"Veljeni Carl oli kahtatoista vuotta vanhempi minua. Meidän välillämme oli kolme sisarusta kuollut. Carl oli kaunis poika, mutta hiukan hento ja heikko, joita puutteita hän koetti peitellä osottamalla suurta rohkeutta ja uskallusta. Hän kävi pää pystyssä, tietäen varsin hyvin olevansa suvun pää, omaisuutemme perillinen, jota hän antoi ympäristönsä, jopa äidinkin tuntea, vaikka tosin aina sävyisällä tavalla. Minä rakastin häntä hartaasti ja hän palkitsi rakkauttani sanomattomalla hellyydellä, joka ei ensinkään äitiä miellyttänyt, sillä äiti tunsi, että rakastimme toisiamme enemmän kuin häntä. Lapset ovat paljoa tarkkanäköisemmät kuin täysikasvuiset yleensä luulevat. Huomasin selvään, että äiti hyväili minua enemmän muiden läsnäollessa, että hän tahtoi näytellä kaunista, hellää äitiä, ja se minut hänestä vieroitti. Sitä on raskasta ajatella, mutta velvollisuuteni on sanoa teille totuus."
Äidin ja Carlin kesken syntyi usein pieniä riitoja minun tähteni. Carl väitti että kasvatustani laiminlyötiin, että minun olisi pitänyt saada oppia paljoa enemmän, eikä aina saada tahtoani täytetyksi. Semmoisissa tilaisuuksissa vastustin häntä, sillä vapauteni oli minulle hyvin kallis ja kernaasti soin tahtoni täyttyvän, mutta hän oli oikeassa, sillä minua todella hemmoteltiin ja laiminlyötiin.
Talossamme oli omituinen henkilö, joka oli yhtä omituisella tavalla sinne joutunut. Kun isäni nuorempana kerran kävi Kööpenhaminassa, tutustui hän erääseen nuoreen iloiseen mieheen, joka lueskeli lakitiedettä. Isäni mieltyi häneen, pyysi häntä käymään luonaan maalla, ja hän tulikin. Vierailut uudistuivat tiheään, siksi kunnes isä ei enää tullut toimeen ilman häntä, ja tuo nuori mies siinä määrin oli ehtinyt tottua ylellisyyteen ja mukavuuteen, että oli kadottanut kaiken tarmonsa, kaiken halun omin neuvoin hankkia itselleen tulevaisuutta. Hän tunsi olevansa kykenemätön jatkamaan opintojaan ja entistä yksinkertaista elintapaansa ja jäi siis meille. Isä lupasi hänelle määrätyn palkkion, ja korvaukseksi siitä oli hän talon huvimestari, jonka aina piti olla valmis sukkeluuksineen jokaista huvittamaan.
Tämä on surullinen juttu, mutta kotona ollessani tuntui se minusta hupaiselta.
Isäni kuoltua jäi herra Höppe, joka silloin jo oli vanhanpuoleinen mies, rauhallisesti paikallensa. Äiti, jolle aika usein kävi pitkäksi, ei voinut tulla toimeen ilman häntä. Herra Höppe luki hänelle ääneen, kertoi hänelle paikkakunnan uutiset ja kehui hienoin peitetyin sanoin hänen kauneuttaan ja rakastettavaisuuttaan. Carlin kanssa pelasi hän biljardia ja höyhenpalloa, minua hän keinutti, kertoi taruja ja leikkeli niihin kuvia.