Sinä näytät alakuloiselta tämän kertomuksen kuultuasi, pikku Marie, ja se sisältääkin jotain ihmiskuntaa alentavaa, jotain kauhistuttavaa. En käsitä kuinka silloin saatoin olla niin huvitettu hänen suuresta ruokahalustaan, hänen herkullisuudestaan ja ahneudestaan. Palvelijoita kohtaan oli hän yhtä kopea kuin meidän seurassamme nöyristelevä, jonka vuoksi he kaikki häntä vihasivatkin.
Kun olin yhdeksän vuoden ikäinen, en ollut vielä paljoakaan oppinut. Osasin puhua ranskaa, tanssia ja vähän rimputtaa pianoa. Muu ei muka ollut niin tärkeätä, ilmankin voi tulla varsin hyvin toimeen, arveli äiti, kenties omasta kokemuksestaan. Carl sitävastoin oli opiskellut verrattain paljon. Kahdessa ensimmäisessä tutkinnossa oli hän saanut paraimman arvolauseen. Pitemmälle hän ei tahtonut pyrkiä. "Olisi sopimatonta minun antautua jotain tieteenhaaraa tutkimaan", sanoi hän hyvin arvokkaasti. "Luonnollisesti", arveli äiti, "se olisi mieletöntä sinun asemassasi. Sinun pitäisi sen sijaan matkustaa ulkomaille", ja sen hän tekikin.
Kun toisinaan käyttäydyin pahasti kamarineitiäni kohtaan, kutsui äiti minut luoksensa ja piti pienen varoituspuheen, joka minusta siihen aikaan tuntui korkeimmalta siveysopilta.
"Sinun tulee aina olla alentuvainen ja ystävällinen alhaisempia ihmisiä kohtaan, pikku Louise, kun he osottavat sinulle tarpeellista kunnioitusta. Meidän on myös annettava heille heidän pienet vikansa anteeksi, josta Jumala meitä palkitsee, mutta jos he vähimmässäkään määrässä laiminlyövät jotakin kunnioituksessaan meitä kohtaan, on velvollisuutemme oman arvomme tähden rangaista heitä kovasti ja ankarasti, kerrassaan masentaa heidät, ja ellei se auta, niin heti paikalla talosta pois. Ymmärrätkö? Semmoisessa täytyy näet olla ankara. Suutele nyt minua, pienokaiseni, ja lue sitten rukouksesi."
Minä panin käteni ristiin ja lausuin Isämeidän rukouksen. Äiti oli minulle opettanut missä kohden minun piti katsoa ylöspäin ja missä luoda katse alas. Semmoisina hetkinä tunsin itseni varmasti vakuutetuksi siitä, että Jumalalla oli täysi syy olla minuun tyytyväinen, joka tunne äidissä, hänen itsensä suhteen, varmaankin lienee ollut vielä valtavampi.
Talvella vietimme pari kuukautta Kööpenhaminassa, missä alituiseen pidettiin pitoja. Semmoinen elämä kulutti kovin äidin terveyttä, mutta hän ei välittänyt yskästään eikä enentyvästä voimattomuudestaan. Olihan hän vielä kynttiläkruunujen valossa, lumivalkeine ihoineen mustaa pukua vasten, suurine silmineen ja säännöllisine piirteineen, nuoriakin kaunottaria kauniimpi. Kun hän ja Carl palasivat kotiin kutsuista, olivat he usein sangen pahalla tuulella. "Kaikenlaisten ihmisten seuraan sitä tuleekin kutsutuksi!" huudahti äiti. "Niin, on se kiusallista", vastasi Carl, "että tuommoiset sivistymättömät henkilöt pääsevät tuppautumaan maan hienoimpien sukujen seuraan. Meillä, meidän kutsuissamme on onneksi toisin. Me olemme yksimieliset siitä, äiti, ettemme koskaan kutsu luoksemme ketään, joka ei kuulu meidän säätyymme, ellei ole kysymys nerosta tai taiteilijasta, sillä heidän suhteensahan on asian laita toinen."
Minä kuuntelin heidän puhettaan ja iloitsin siitä, että suonissani virtasi hienonhienoa aatelisverta ja että sukuni oli kuusitoista-polvinen. Luulisi, etteivät semmoiset seikat pieneen lapseen vaikuttaisi, mutta niin ei ole laita. Carlin ja äidin alituiset puheet arvostamme sekä palvelijain ja melkein kaikkien alempiarvoisten imartelu täytti sydämmeni kopeudella. Huomasin, että ihmisiä oli monta laatua, että itse kuuluin paraimpien joukkoon, ja iloitsin siitä.
Pastori Skau oli siihen aikaan kirkkoherrana Carlin maatilalla. Hän kävi usein meillä ja puheli kauan ja vakavasti äidin kanssa. Hän oli suora puheissaan ja innokas, aivan kuin nytkin, eikä sen vuoksi miellyttänyt äitiä.
"Sepä vasta on omituinen mies", kuulin kerran äidin sanovan eräälle ystävättärelleen, "kehottaa minua kristilliseen nöyryyteen, aivan kuin en olisi ennestään jo nöyrä. Nöyryytänhän itseäni Jumalan edessä ja olenhan opettanut lapsianikin sitä tekemään. Käyn joka sunnuntai kirkossa ja olen sen lisäksi hyvä köyhille. Minun mielestäni pitäisi papin kiittää ja kehua sitä, joka niin tekee, mutta syynä siihen on — olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, koska hänellä muuten on hyvinkin hyviä ominaisuuksia, — se, että hän on ruvennut harrastamaan vapaamielisiä aatteita."
Te ette voi sitä ymmärtää, pienet tyttöni, mutta kasvatus voi ihmeellisellä tavalla himmentää ihmisen käsitystä asioista. Äitini lausui, mitä ajatteli, varmasti vakuutettuna siitä, että ajatteli oikein.