Luulen isäni kuitenkin olleen hiukan toisenlaisen, sillä pastori Skau oli hänen ystävänsä, ja kuollessaan antoi isäni hänelle todisteen luottamuksestaan määräämällä hänet holhojaksemme.
Kun tuo kunnon mies nosti minut syliinsä ja koetti pienten kertomusten ja vertausten kautta antaa minulle vastamyrkkyä sitä myrkkyä vastaan, jota joka päivä imin itseeni, huomasin heti hänen tarkoituksensa ja suljin tunnollisesti sydämmeni kaikilta semmoisilta pelottavilta aatteilta, jotka opettivat minulle aivan päinvastaista, kuin mitä äidiltä, Carlilta ja herra Höpeltä olin kuullut. Viimeksi mainittu vihasi pastoria koko sydämmestään ja teki hänet aina naurettavaksi matkimalla meidän suureksi huviksemme hänen käytöstään, mikä kieltämättä ei ollut aivan virheetön.
Kun olin kymmenen vuoden ikäinen, matkusti äitini erääseen saksalaiseen kylpylaitokseen. Hän oli hyvin heikko eikä tahtonut minua mukaansa, mutta Carl sai häntä seurata. Kuukauden kuluttua palasi Carl yksinään takaisin.
Me kyllä itkimme hiukan, mutta osanotto, jota kaikilta puolin runsain määrin tuli osaksemme, lohdutti pian orvoiksi jääneitä, niinkin pian, että ystävämme ihmettelivät, ettemme niin hellää äitiä sen enempää surreet. Mutta te varmaankin sen käsitätte. Hän oli elänyt enemmän maailmaa kuin meitä varten, ja sen vuoksi kaipasimme häntä vähemmin, kuin meidän maailman mielestä olisi pitänyt.
"Pikku Louise", sanoi minulle Carl jonkun aikaa sen jälkeen, "sinä olet minun lemmikkini, paras aarteeni, monessa suhtein ylpeytenikin. Sinusta pitää tulla ylpeyteni joka suhteessa, ja siksi me ryhdymme vakavasti miettimään kasvatustasi. Tietosi eivät saa jäädä pintapuolisiksi, kuten useimpien nuorten tyttöjen, vaan niiden pitää olla oikein loistavia. Sen vuoksi on sinun tästä lähtien kuudenteentoista ikävuoteesi asti ponnistettava kaikki voimasi, mutta voit myöskin olla vakuutettu siitä, ettei sinulta vapaahetkinäsi kielletä minkäänlaista toivomaasi virkistystä tai huvitusta."
Tämä puhe teki minuun syvän vaikutuksen. Tunsin äkkiä kunnianhimon itsessäni heräävän. Sitä paitsi tahdoin kernaasti tehdä veljelleni mieliksi ja rupesin heti ahkerasti lueksimaan. Carl hankki minulle opettajattaren, joka oli yhtä taitava kuin kalliskin. Hänellä oli laajat ja perinpohjaiset tiedot, mutta itse oli hän vähäpätöinen henkilö, joka ei ensinkään vaikuttanut luonteeni kehitykseen. Herra Höppe, joka rupesi tuntemaan olevansa jotakuinkin syrjäytetty, tarjoutui hänkin opettamaan minua useissa aineissa, ja kello kahdeksasta aamulla neljään iltapäivällä sullottiin joka päivä päähäni tietoja, mutta neljän jälkeen olin vapaa, sain tehdä mitä halusin. Carl toimitti minut ajelu-, ratsastus- ja purjehdusretkille, lastenkutsuihin ja tanssiaisiinkin. Kaikkialla minua jumaloitiin, sillä ihmiset huomasivat siten paraiten saavuttavansa veljeni ystävyyden. Etenkin ne perheet, joissa oli nuoria naimaikäisiä tyttäriä, osottivat minulle runsasta hellyyttä. Minusta tuli narrimaisen itserakas pieni otus. Turhamaisuudessani ja kopeudessani loukkasin varmaankin tietämättäni monta ihmistä, jota nyt jälkeenpäin mielipahalla ajattelen.
Carl oli aina sanomattoman hellä minua kohtaan. Alustalaisiaankin kohtaan oli hän hyvänsävyinen ja köyhille antelias, etenkin kun he osasivat häntä sopivalla tavalla imarrella. Hän oleskeli parhaasta päästä Kööpenhaminassa, ja kun hän kävi maatilallaan, toi hän tavallisesti joukon ystäviä mukanaan, jotka kuitenkaan eivät kaikki olleet hänen säätyynsä kuuluvia, sillä oman tuttavapiirinsä suhteen ei Carl ollut erittäin tarkka. "Nuorimies tehköön kernaasti poikkeuksen valinnassaan, kun kysymyksessä on joku hauska veikko, varsinkin jos hän on sotilas", arveli hän.
Noiden vieraiden joukossa oli isännekin. Taisin olla noin kolmetoistavuotias, kun hänet ensi kerran näin. Hän näytti muita viisaammalta, miehekkäämmältä ja reippaammalta. Muistan että katselin häntä tarkkaan ja ihmettelin, ettei hän haukotellut ja ettei hänellä kesken iloa näyttänyt olevan ikävä kuten muilla. Hän joi myöskin vähemmin kuin muut eikä pitänyt herra Höppeä pilkkanaan.
"Onko tuo teidän äitinne?" kysyi hän minulta eräänä päivänä, osottaen salin seinällä riippuvaa taulua, joka esitti äitiä luonnollisessa koossa. Kun minä vastasin myöntävästi, katseli hän minua hyvin hellästi ja sääliväisestä ja kysyi, muistinko äitiäni.
"On varmaankin suloista voida muistella niitä, jotka on kadottanut. Minä olin ainoastaan kahden vuoden vanha, kun isäni, joka oli lääkärinä Länsi-Intiassa, kuoli. Äitini kuoli lahjoittaessaan minulle elämän. En käsittänyt miten äärettömän paljon olin kadottanut, kun minut sitten lähetettiin laivalla takaisin tänne, jossa ainoa sukulaiseni, isoäitini, otti minut huostaansa. Hän on ollut minulle kaikki kaikessa, mutta siitä huolimatta olen usein toivonut, että olisin tuntenut vanhempani, että muistaisin heidän hellyyttään, että olisin saanut heidän siunauksensa, tajuten sen täydellisesti."