Kun Carl matkusti, sulki hän minut syliinsä virkkaen: "Yhdeksän vuotta sitten, Louise, matkustin samaan kylpypaikkaan ja tulin kotiin surupukuun puettuna. Jumala meitä tällä kertaa varjelkoon."
"Tuskin saatoin silloin hänestä irtautua ja siitä asti en ole häntä nähnyt vasta kun tänään."
Äiti vaikeni. Kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Tartuin hänen käteensä, suutelin sitä ja pyysin häntä lopettamaan.
"Voi, äiti, olemme kuulleet tarpeeksi, voimme kuvailla itsellemme loput, et saa toistamiseen surujasi elää."
"Erehdyt, Marie kulta, olen jo kertonut katkerimmat muistoni, jälellä ovat vain enää muistot, jotka ylentävät mieltä itse tuskassakin.
"Ihmeellisesti Jumala minua johdatti! Ellei hän olisi antanut minulle tuota maalaamisen halua, ei minusta koskaan olisi tullut sitä mikä nyt olen. Älkää luulko, että tahdon itseäni ylistää. Olen heikko, viheliäinen olento, mutta olen Jumalan lapsi. Olemmehan kaikki kolme hänen luottavaisia lapsiansa.
"Komeat rotuhevoset korskuivat ja tömistelivät keveiden, sirotekoisten wieniläisten vaunujen edessä. Vanha ajurimme levittelihe istuimellaan sillä suurenmoisella arvokkuudella, joka on ominaista vanhoille ajureille vanhoissa suvuissa. Nauhoitettu palvelija, jolla oli valkoiset hansikkaat kädessä ja joka aina herrasväkensä nähden oli nöyrä, mutta muita kohtaan kopea ja nenäkäs, seisoi takana, minun ajaessani vastaiseen kotiini rouva Staalin luokse Farumiin. Hän ei voinut ottaa vastaan kamarineitiäni, ja minä mietin siinä istuessani, mitenkä tulisin toimeen omin neuvoin, joka tuntui minusta sekä hullunkuriselta että vaikealta.
"Vihdoin pysähdyimme soman pienen yksikerroksisen talon edustalle. Sen seiniä peittivät ruusu- ja viiniköynnökset aina katolle asti, jossa muodostivat seppeleen kahden isonlaisen ullakkoakkunan ympärille. Talon ympärillä oli sievä puutarha. Kirkkaat akkunat loistivat ilta-auringon valossa. Pieni kanarialintu, jonka häkki riippui ulkopuolella, lauleli iloisesti ja nokki vihreätä linnunruohoansa. Iltakello soi, ja avonaisessa ovessa seisoi professori iloinen hymy huulilla, ja hänen vieressään kaunis vanha nainen lumivalkoisin hiuksin sekä hymyilevä, ruskeasilmäinen talonpoikaistyttö ottamassa minua vastaan."
"Se oli Karen!" huudahti Minna käsiään taputtaen.
"Niin, Karen se olikin. Hän nyykäytti minulle päätään. Professori auttoi minut alas ja isoäiti ojensi minulle kätensä toivottaen minut tervetulleeksi. Vaunut vierivät pois, ja minä astuin matalasta ovesta kauniiseen pieneen huoneeseen, jossa kaikki oli niin kiiltävän puhdasta, yhtä puhtoista kuin isoäidin sydämmessä. Mieleni kävi heti tyyneksi ja rauhalliseksi, tuntui niin hyvältä ollakseni ja kuitenkin ihmettelin, että niin todella oli laita."