Sohvan yläpuolella riippui isänne muotokuva. "Eikö se ole kaunis", virkkoi isoäiti. "Sen antoi professori minulle joululahjaksi, ja minusta tuntuu, kuin olisi hän ilmielävänä luonani; voin aivan noihin silmiin katsomalla katsoa suoraan hänen rehelliseen sydämmeensä."
Pian huomasin, että olin joutunut ihmisten seuraan, jotka kokonaan erosivat niistä, joiden kanssa ennen olin seurustellut. Vaikka isoäidin näkö oli huono, vaikka hän käveli vaivaloisesti ja yleensä oli heikko, puheli hän iloisesti ja nuorekkaasti, sillä hänen sydämmensä oli pysynyt nuorena. Pitkä elämä monine suruineen ei ollut häneltä rauhaa riistänyt, vaan oli sitä päinvastoin hänelle antanut. Tulevaisuus häämötti valoisana isoäidin ajatuksissa, sillä hänen tekonsa eivät valoa paenneet; palvelija oli saava palkkansa. Hän puhui tulevasta elämästä semmoisella varmuudella, kuin olisi sitä jo kokenut, ja kuolemasta, — kuolemasta, jota meidän piireissämme mikäli mahdollista koetettiin unohtaa, — tyyneydellä, joka minua hämmästytti: "Vapahtaja on oleva luonani viimeisenä hetkenäni. Luotan hänen armoonsa." Vaikka minulle osotettiin suurta hienotuntoisuutta, tunsin kuitenkin selvään, että he olisivat kohdelleet minua samalla tapaa, jos olisin ollut vähäpätöinen, varaton tyttö, mutta en siitä loukkaantunut, päinvastoin, se kohotti heitä silmissäni. Olin nähnyt niin paljon nöyristelyä ja imartelua, että se oli käynyt minulle vastenmieliseksi.
Kuinka kunnianarvoiselta näyttikään isoäiti sileässä mustassa puvussaan lumivalkeine kauluksineen ja myssyineen ja hopeanhohtoisine hiuksineen. Kuinka oivallisesti pieni veitikkamainen hymy häntä somisti, sillä isoäiti hymyili usein veitikkamaisesti, ja hän osasi laskea leikkiä, jos kohta puhua vakavastikin milloin tarvittiin. Vaikka professori oli yli viidenkymmenen ikäinen, oli hän kuitenkin isoäidin mielestä nuori mies. Olihan isoäiti kantanut hänet kasteellekin ja oli siis tavallaan oikeutettu pitämään professoria jonkinmoisen äidillisen vallan alla.
Vaieten kuuntelin minä heidän keskusteluaan. En ollut tottunut puhumaan heidän tavallaan, mutta mielelläni heitä kuuntelin. Ainoa seikka, johon en oikein voinut tottua, oli se, että Karen huoneessa askaroidessaan sekaantui puheeseen. Hänen ystävällisyytensä minua kohtaan, tapa, jolla hän sanoi: "Taitaa olla koti-ikävä, vai kuinka?" loukkasi minua niin, että selvästi lausuin julki paheksumiseni.
"Te ette tunne Karenia", sanoi professori. "Hän on todellinen aarre. Hän tuli tänne viidentoista vuotiaana ja on nyt kahdenkymmenenviiden vanha. Hän elää kokonaan rouvaansa varten, auttaa häntä kaikessa ja hoitelee häntä kaikin tavoin. Äskettäin kosi häntä muuan poika, josta hän piti, mutta arvatkaa mitä hän vastasi: 'Minä en jätä vanhaa rouvaani. Hänen ei tarvitse nähdä vierasta palvelijaa luonaan. Tiedän, kuinka hän tahtoo kaikki askareet toimitettaviksi, ja olen täällä loppuun asti. Jos tahdot odottaa, niin voit sen tehdä.' — Ettekö nyt myönnä, että Karenilla on oikeus puuttua puheeseen ja tavallaan pitää itseään perheeseen kuuluvana?"
Lauantai iltapäivänä — olin silloin ollut sieltä neljä päivää — huomasin erikoisen ilon kuvastuvan kaikkien kasvoille ja sain pian tietää syyn siihen: Talon poikaa odotettiin tulevaksi.
Hän näytti erinomaisen iloiselta tullessaan täyttä laukkaa ratsastain, hyppäsi alas hevosen selästä ja suuteli isoäidin kättä varmaankin parikymmentä kertaa. Ajattelin itsekseni, näyttikö hän niin iloiselta sen vuoksi, että oli niin hyvä.
"Teillä on varmaankin täällä ikävä, kreivitär Örnklo", sanoi hän minulle ystävällisesti, "mutta senhän sanoin jo edeltäpäin veljellenne".
"Ei millään muotoa", vastasin minä melkein loukkaantuneena.
Oli ihana ilta, ja me joimme teetä puutarhan lehtimajassa. Kuu pilkisti lehmusten lomitse, puhe sujui vilkkaasti, nauru helkähteli. Karen kääri isoäidin kiireestä kantapäähän villaisiin vaippoihin ja istuutui sitten luoksemme lehtimajaan sinistä sukkaansa kutomaan; hän varmaankin arveli, että noin ulko-ilmassa saattoi olla tavallista tuttavallisempi.