Myöhään me erosimme, mutta isänne oli lausunut sanoja, jotka karkottivat unen silmistäni. "Kuinka surkeata onkaan niiden elämä, jotka vaeltavat umpimähkään, ilman päämäärää, ilman valoa." Nuo hänen sanansa kaikuivat alati korvissani.
"Mitä hän niillä tarkoitti?" kysyin minä aamulla isoäidiltä. "Kenties ne koskevat miestä, jos kohta minä tunnenkin monta miestä, joilla ei ole vähintäkään päämäärää, mutta meillä naisillahan ei ole sitä koskaan."
"Rakas, nuori tyttöseni, meillä on kaikilla päämäärä: taivas. Saavuttaaksemme sen, on meidän edistyttävä hyvässä ja Jumalan nimessä toimittava siinä piirissä, — olkoon se kuinka pieni tahansa, — joka on meille osotettu. Meidän on kehitettävä taipumuksiamme, käyttääksemme niitä, samoin kuin muita saamiamme lahjoja, lähimmäistemme hyödyksi ja Jumalan kunniaksi. Kaikilla meillä on myöskin valoa; se säteilee raamatun lehdiltä osottaen meille tietä."
Niin hän sanoi, ja hänen sanansa olivat kuin valmistuksena saarnaan, jonka kuulimme kirkossa: "Olkaa siveät ja nöyrät sydämmestä." — Voi minua, sillä sitä en minä ollut, mutta olisin toivonut sitä olleeni, ja se on ensi askel parannukseen.
Kotiin tultuani koetin parhaani mukaan miellytellä Karenia. Olinhan sitä ennen kopeudessani loukannut häntä.
Jonkun aikaa sen jälkeen sai isänne virkavapautta, ja silloin alkoi ihanin aika elämässäni. Tunsin sydämmeni jalostuvan ja laajenevan. Tuhannet vanhat sulut ja rajat särkyivät kuin saippuakuplat. Tosin sain uusia velvollisuuksia, joita ennen en ollut tuntenut, mutta sain myöskin oikeuksia, suuria oikeuksia, sillä minusta tuli Jumalan lapsi.
Miten sanomattomasti nautinkaan luonnosta! Minusta tuntui kuin olisi maailma tullut uudeksi, uudeksi Jumalakin. Hän ei enää ollut se kaukainen Jumala taivaan avaruudessa, jota ennen laimeat rukoukseni olivat tarkoittaneet, vaan elävä, läsnäoleva, armorikas Jumala, joka vaikutti voimakkaasti hengellänsä palvelijoittensa sydämmissä, niin että he innolla työskentelivät kaiken hyvän palveluksessa.
En enää maalannut. Lahjani olivat vähäpätöiset, ja minulla oli muuta tärkeämpää ajateltavaa. Aamulla varhain oli minun tapana istua mietiskelyyn vaipuneena eräällä kauniilla paikalla talon läheisyydessä. Käsitin entisen elämäni puutteet ja korotin ääneni kiitosvirreksi Jumalan armoa ja rauhaa ylistäen.
Karenista ja minusta tuli hyvät ystävät, minä autoin häntä ja vaalin isoäitiä ja professoria. Oli niin uutta ja mieltävirkistävää palvella muita. Toisinaan voin melkein kuvitella mielessäni, että aina olin ollut siellä, että olin talon omia lapsia.
Isänne elävään jumalanpelkoon ja ihmisrakkauteen perustuvat mielipiteet, ne minussa muutoksen aikaansaivat, vaan rakkaudesta häneen se ei suinkaan tapahtunut. Rakkaus tuli myöhemmin, se heräsi, kuten nuoren tytön rakkauden aina tulee herätä, — muuta en voi ajatella — sen jälkeen kun olin huomannut, että hän rakasti minua.