En voi käsittää, kuinka hän saattoi minuun kiintyä. Olihan hän, isänne, paljoa parempi minua, jalo, ylevämielinen, lujaluontoinen, todellinen kelpo miehen perikuva.
Suoruutensa ja rehellisyytensä vuoksi ei hän voinut tunteitaan peittää, joten minä, kauan ennen kuin hän minulle tunteensa tunnusti, olin lukenut sen hänen katseistaan ja kuullut sen hänen äänestään.
Eräänä aamuna palatessani tavallista varemmin kävelyltäni, kuulin isoäidin, professorin ja Haraldin innokkaasti puhelevan puutarhassa. Aavistin, että he puhuivat minusta. Kuului siltä kuin isoäiti olisi vastustanut molempien toisten väitteitä, ja minusta tuntui kuin tulisi kohtaloni ratkaistavaksi.
Kun tulin ulos puutarhaan, oli isoäiti yksinään. "Ettekö ikävöi takaisin veljenne luo?" kysyi hän.
"En ollenkaan, olen onnellinen täällä."
"Sitä tuskin voin uskoa. Varmaankin kaipaatte elintapaa, johon olette tottunut, ja tuttavianne; täällä on kaikki niin tasaista ja yksitoikkoista. Samantapaiset lapset kuitenkin paraiten leikkivät."
Minä menin vanhuksen luo, kiedoin käteni hänen kaulansa ympäri ja itkin. "Ette varmaankaan ole minuun tyytyväinen", sanoin, "ette enää pidä minusta".
"Juuri sen vuoksi että pidän teistä, arvelen niin."
"Jos te pitäisitte minusta, käsittäisitte hyvin, etten voi viettää samaa elämää kuin ennen. Semmoinen ylellisyys, jossa olen elänyt on nyt minusta syntiä, työttömyys on syntiä ja sentapainen puhe, jota siellä tavallisesti käytetään, kopea, kevytmielinen puhe on syntiä. Minun täytyy siis, varjellakseni sieluani, asettua tavallaan sotakannalle heitä kaikkia vastaan. Siitä koituu kova aika ja välistä luulen, etten tule sitä kestämään."
Isoäiti hymyili kyynelten läpi, painoi minut rintaansa vasten ja virkkoi: "Tapahtukoon sitten Jumalan nimessä, mitä on tapahtuva." Hän läksi pois, ja melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi Harald edessäni.