"Jos pitäisin ylhäisyyttä ja rikkautta elämän onnena", alkoi hän, ja hänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, "siinä tapauksessa en, niin syvästi kuin teitä rakastankin, koskaan pyytäisi teidän kättänne. Mutta siinä ei ole elämän onni. Avioliitto, jossa mies ja vaimo Jumalan pelossa, rakkaudessa ja yksimielisyydessä vaeltavat tietänsä, lohduttaen ja tukien toisiaan, ollen rikkaita, siksi että ovat tyytyväisiä, se minusta tuntuu elämän onnelta. En pyydä teiltä vielä vastausta, punnitkaa asiaa tarkoin. Teidän täytyy luopua paljosta, jota vailla ette koskaan ole tottunut olemaan. Teidän tulee myöskin ajatella veljeänne. Mitä hän tästä arvelleekaan?"
Sanoin hänelle, etten tarvinnut ajatusaikaa, mutta etten vain oikein voinut käsittää, minkä vuoksi hän minusta piti. Hän tarttui silloin käteeni ja vei minut isoäidin luo. Isoäiti tuli iloiseksi, mutta hänen iloonsa sekaantui hiukan surumielisyyttä. Professori, jonka vilkkaus on teille tuttu, oli aivan haltioissaan, ja Karen pudotti — ensi kertaa elämässään — kaksi lautasta pelkästä hämmästyksestä ja ilosta.
Minä olin onnellinen. Sanomattoman nöyränä ja kiitollisena otin vastaan onneni ansaitsemattomana lahjana Luojan kädestä. Minkäänlaisia esteitä en havainnut onnelleni. Niin olin itse muuttunut, että unohdin, mimmoinen veljeni Carl oli. Olihan hän pitänyt Haraldia liian hyvänä tätä maailmaa varten ja sitä paitsi oli hän aina arvostellut upseereja eri tavoin kuin muita. Kirjoitin hänelle sydämmellisen kirjeen enkä ensinkään pelännyt vastausta, vaan antauduin huolettomana onneni valtaan.
Mutta lienen liian laajapuheinen, ja te olette kenties myöskin liian nuoria tätä kuullaksenne, lapseni, mutta kun selailee muistojen kirjaa, riistää se kokonaan ajatukset mukaansa. Katsokaa, kuinka kuu paistaa kirkkaasti ja kauniisti! Niin se paistoi silloinkin, kun isänne ja minä istuimme pappilan kummulla puhellen keskenämme, tai kun isoäiti meidän käsivarsiemme nojassa käveli puutarhassa.
Vihdoinkin saapui veljeni vastaus. Saadessani kirjeen käteeni ja nähdessäni tuon tutun vaakunan ja yhtä tutun käsialan, valtasi minut pelko. Harhakuvitus haihtui, ja muistin veljeni semmoisena kuin hän oli. Kuitenkaan en ollut tarpeeksi valmistautunut kirjeen sisältöä varten. Veljeni oli raivoissaan. Solvauksia sateli isällenne ja minulle. Sen jälkeen seurasi pyyntöjä ja mitä hellimpiä lupauksia. Kaikki unohdettaisiin, minä pysyisin hänen rakkaana siskonaan, kunpa vain purkaisin kihlaukseni, mutta ellen sitä tekisi, ellen paikalla Haraldia jättäisi, silloin olisi kiittämätön sisar veljen ajatuksissa kuollut, jalkani ei saisi koskaan astua hänen kynnyksensä yli, eikä hän enää koskaan tahtoisi minua nähdä.
Tunsin katkeraa tuskaa, vaan en rahtuakaan epäilystä enkä epäröimistä. En näyttänyt kirjettä kellekään, vaan lähetin sen holhojalleni liittäen siihen seikkaperäisen kirjeen itseltäni, jossa kiitin häntä siitä hyvästä, mitä hän oli tahtonut minuun istuttaa, ja jota nyt ymmärsin pitää arvossa. Kuvasin siinä hänelle koko entisen ja nykyisen sieluntilani sekä isoäidin, professori Langen ja Haraldin vaikutuksen itseeni.
Kunnon pastori ei kirjoittanut, vaan tuli itse luokseni.
Hän syleili minua, laski kätensä pääni päälle ja lausui: "Kun te olitte pieni tyttö ja istuitte minun sylissäni, rukoilin koko sydämmestäni Herraa varjelemaan lammastaan ja hän kuuli rukoukseni. Olkoon nyt entisyytenne teille kuollut, mutta sen ystävyyden perusteella, joka vallitsi isänne ja minun välillä, annan teille hänen siunauksensa. Tosin hän oli ylpeä mies, mutta hän pani arvoa tosi ansioon, missä tahansa sitä tapasi. Hän ei olisi kieltänyt teiltä suostumustaan."
Ne sanat lohduttivat. Ensimmäistä kertaa silloin toden teolla isääni ajattelin, ja ajatuksiini sekaantui katumusta siitä, etten ollut häntä kaivannut, kuten tyttären aina pitäisi kaivata isäänsä.
Vähän aikaa sen jälkeen olivat häämme. Professori oli koristanut puutarhan lipuilla ja huoneet komeilla georgiiniköynnöksillä. Hän oli heittänyt kaikki huolet, kuten hän niin erinomaisesti taitaa, ja oli iloinen kuin lapsi. Ihmeellistä kyllä olin minäkin levollinen, luottavainen ja iloinen kuin lapsi. Taakka, joka oli minua painanut siitä asti kuin sain Carlin kirjeen, oli kuin poishaihtunut. Puhtaampaa iloa olisin tuskin voinut tuntea. Mutta isänne vaan pysyi vakavana.