"Louise", sanoi hän minulle, "oletko nyt vain varma siitä, että minä voin olla sinulle kylläksi, ettet sinä koskaan —", mutta minä panin käteni hänen suunsa eteen estäen häntä jatkamasta.
Karen, jonka kanssa olin ollut erinomaisen hyvissä väleissä, hämmästytti minua pitämällä sangen ankaran puheen: "Te saatte niin hyvän miehen, kuin suinkin voitte toivoa. Muistakaa nyt olla mukautuvainen, näppärä, huolellinen ja säästäväinen vaimo, älkääkä suinkaan ruvetko ylhäisiä oikkuja näyttämään, älkää tulko semmoiseksi kuin olitte tähän taloon tullessanne, sillä silloinhan tuskin tiesitte, viitsisittekö vastata, kun teitä puhutteli."
"En koskaan", vastasin minä, ja lepytettynä tavasta, jolla otin hänen kehotuksensa vastaan, painoi Karen minut sydäntään vasten vakuuttaen, että olin kaikkein herttaisin tyttö ja ainoa, joka sopi hänen nuorelle herralleen.
Isoäiti laski kätensä päämme päälle ja lausui: "Minulla on ollut sinusta iloa vanhuuteni päivinä, poikani, siitä hetkestä asti kun tulit talooni, ja iloa tunnen myöskin valinnastasi."
Me asetuimme tähän nykyiseen asuntoomme asumaan, ja onni ja rauha seurasi meitä. Uutta ja mieltäkiinnittävää oli minusta rahojen tarkka laskeminen, säästäminen, ruuan valmistaminen ja kodin hoito. Isänne oli niin hellä minua kohtaan, hän oli niin reipas ja hauska. Olimme yhtä mieltä kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä, mutta eri mieltä pikkuasioissa, joka luullakseni on välttämätön ehto täysin onnelliselle yhteiselämälle. Seuraavana vuonna syyskuussa lahjoitti Jumala meille sinut, Minnaseni. Sanomaton rakkaus ympäröi kehtoasi. Isoäiti matkusti sinua katsomaan. Isäsi lauleli sinulle, ja professori sinua tuuditti. Karen keitti korppuvelliä, ja Mette sirotti kukkasia päänaluksellesi. — Se oli isoäidin viimeinen matka. Hiljaa ja rauhallisesti nukkui hän pian sen jälkeen kuolon uneen Vapahtajaansa turvaten, aivan niin kuin oli toivonut ja uskonut. Se oli meille kova isku, mutta suruumme ei sekoittunut katkeruutta. Ainoastaan professori oli aivan epätoivoissaan. Karenia lohdutti se tieto, että hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hänen kosijansa, nuori talonpoika, oli häntä odottanut, ja heidät kuulutettiin vähän aikaa isoäidin hautajaisten jälkeen. — Isoäidin pieni talo myytiin. Karen sai hänen tavaransa, paitsi isänne muotokuvaa, kirjoja ja suurta nojatuolia, jonka olette nähneet professorin huoneessa.
Äiti pysähtyi, ja me aioimme nousta. "Ei, lapseni, te saatte kuulla enemmän, kaiken", sanoi hän.
"Pieni Minnamme ei oikein viihtynyt Kööpenhaminan ilmassa, jonka vuoksi päätimme oleskella kuukauden Farumissa. Me vuokrasimme kaksi huonetta isoäidin talon yläkerrassa. Tuo talo oli niin täynnä muistoja hänen rakkaudestaan. Se oli ollut Haraldin koti hänen toisesta ikävuodestaan pitäen. Kadettina ollessaan oli hän viettänyt loma-aikansa samassa huoneessa, jossa Minnan kehto kiikkui, mutta isoäidin lempeän äänen ja Karenin kaikuvan, joskaan ei kaunissointuisen laulun sijasta kuului nyt alakerrasta melua ja kiistaa, kun talon uusi omistaja torui huolimatonta palvelijaansa. Joka tapauksessa oli se ihana aika. Me kuletimme sinua pienissä vaunuissa mukana kävelyillämme, Minna, ja pian saimme nähdä ruusujen kukoistavan poskillasi. Eräänä yönä keskellä heinäkuuta heräsimme kellojen soittoon ja meluun. Taivas oli tulipunainen. Naapuritalo oli ilmi tulessa.
"Kiireesti me nousimme ja pukeuduimme. Isänne rupesi johtamaan säikähtyneitä ihmisiä, joita tulvi paikalle joka taholta. Hän piti huolta siitä, että ihmiset ja eläimet saatiin ulos, ja että ruiskut pelastivat lähellä olevat rakennukset, sillä palavaa kartanoa ei voitu pelastaa. Äkkiä kuului huuto: 'Hupsu Anna!' Hänet oli unohdettu ylisille erääseen ulkohuoneeseen, jota liekit jo kokonaan ympäröivät. Kukaan ei luullut häntä voitavan enää pelastaa. Silloin tuli isänne luokseni ja katsoen minua rukoilevasti silmiin, sanoi hän: 'Louise, saanko minä koettaa?' Minä kuulin mielipuolen huutavan, enkä voinut kieltää. Isänne nousi savuavia tikapuita ylös.
"Hetken kuluttua palasi hän tuoden Annan mukanaan. Hän jätti hänet ympärillä seisovien huostaan, mutta juuri kun luulin isänne pelastetuksi, putosi hirsi hänen rintaansa vasten ja hän kaatui maahan.
"Kun hän avasi silmänsä, pyysi hän nähdä Minnaa. Hän hymyili sinulle ja minulle ja sanoi: 'Kun sinä rupesit sotilaan vaimoksi, Louise, täytyi sinun valmistautua siihen, että hän kaatuisi taistelussa. Tämä oli taistelua luonnonvoimia vastaan. — Olen ihmeellisen levollinen, rakas vaimoni. Tiedän että Jumala pitää teistä huolen. Hänen haltuunsa annan henkeni.' Hän kohotti päätänsä, vaipui sitten alas takaisin, ja polvillani hänen vieressään olin minä, lapsi käsivarrellani; olin leski, vaan en turvaton. Tuntui kuin olisi hymy, joka viipyi puolisoni huulilla, antanut minulle aavistuksen taivaasta. Jumala oli ollut minulle niin armollinen, että olin oppinut häntä rakastamaan, häneen täysin luottamaan, turvautumaan näkymättömään aivan kuin olisin hänet nähnyt, kuten Haraldinikin oli tehnyt.