Hän oli hyvin tervetullut. Sytytettiin kaksi vahakynttilää lampun lisäksi ja katettiin meidän tapoihimme nähden ylellinen illallispöytä. Syötyä pelasimme sitten noppaa omien puittemme pähkinöillä. Kunnon professori koetti parhaansa mukaan meitä huvittaa. Minna nauroi täyttä kurkkua, ja tartutti naurunsa muihinkin. Äiti nauroi sydämmensä pohjasta, ja minäkin muitten mukana, mutta kun olimme menneet levolle, ja kuulin heidän tasaisesta hengityksestään, että he nukkuivat, kohotin akkunaverhoa, katselin tähtikirkasta taivasta ja ajattelin veljeä, joka ajoi komeassa reessään turkiksiin käärittynä, ja sisarta, joka yksinkertaisessa päällystakissaan sai kulkea jalan. Ihmettelin että veli voi hylätä sisarensa sen vuoksi, että tämä meni naimisiin parhaimman miehen kanssa maan päällä. Mietiskelin, mitä korkein olento, maailman ja tuon ihanan taivaan Herra, mahtoi arvella hänen käytöksestään, ja sitten panin käteni ristiin ja pyysin Jumalaa siunaamaan hyväntekijääni ja hänen lastansa.
KUUDES LUKU.
Kuultuamme äidin kertomuksen, rakastimme häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin ennen. Minna rakenteli tuulentupia, miten sisaren ja veljen sovinto olisi tapahtuva, mutta äidille ei siitä mitään puhuttu.
"Hän tulee aivan varmaan kerran kolkuttamaan meidän oveamme, Marie, tunnustamaan olevansa väärässä ja pyytämään äidiltä anteeksi. Sitten me oikein paljon pidämme kiltistä Carl enosta, ja hänen lapsensa, pienet herttaiset serkkumme, tulevat meitä tervehtimään. Hänen vaimostaan, tädistä, — on niin hauska ajatella että meillä on tätikin, — hänestä tulen äärettömästi pitämään, mutta herra Höppeä en voi kärsiä. Mutta kenties hänkin on tullut toisenlaiseksi, paremmaksi ihmiseksi."
Kun Minna ja minä olimme kuudentoista ikäiset, kävimme rippikoulua ystävämme pastori Skaun luona yhdessä hänen tyttärensä kanssa.
Pikku Nicoline raukka itki katkerasti, kun opetusaika oli kulunut, ja isän selitykset kristinuskosta olivat saaneet kaikki hyvät tunteet hänen sydämmessään hereille.
"Voi, minä olen niin paha, niin kovin paha! Se on totinen tosi. Tulisihan minun aina olla semmoinen kuin olla pitäisi, vaikkapa vain ilahuttaakseni isääni, omaa hyvää isääni. Ette tiedä kuinka hirmuisen kärkäs minä olen pilkkaamaan ihmisiä ja valehtelemaan, niin, olen lisäksi tottelematonkin. Eilen luin erästä kirjaa, jota isä oli kieltänyt minua lukemasta. Mutta tästä lähtien koetan tulla paremmaksi. Isällä on kyllin huolia muutenkin; minä en tahdo että hän saa useampia ryppyjä otsalleen, vaan koetan poistaa nekin, jotka hänellä jo on."
Lohdutettuna tästä hyvästä päätöksestä pyyhki hän kyyneleet poskiltaan, hengitti nenäliinallensa ja painoi sen kauniita ruskeita silmiään vasten, pyörähti sitten peilin eteen, sitoi hattunsa nauhat komeaksi ruususolmuksi, silitti tukkaa kädellään, näytteli pikkuruisen valkoisia hampaitaan, järjesteli mantiljaansa, oikaisi itseään ja kuiskasi mennessään ohitsemme: "Äiti ja minä ostimme eilen silkkikangasta minulle puvuksi. Se on niin paksua, että melkein pysyy pystyssä itsestään. Minä saan kellon ja kellonvitjat isoäidiltä sekä timanttisoljen täti Janelta."
Meidän ajatellessamme ripillemenon tärkeyttä, kasteemme liiton vahvistusta, tuntui siltä kuin muut toverimme — eivät kaikki, mutta useimmat — olisivat pitäneet sitä ainoastaan tilaisuutena saada kaikenlaisia koristeita, tulla täysikasvuiseksi ja päästä mukaan seuraelämään. He toivoivat itselleen kaikkein parasta tavaraa, jota vastoin me tahdoimme tuottaa äidille niin vähän kustannuksia ja vaivaa kuin suinkin. Säästölaatikko, johon äiti monen vuoden kuluessa oli pistänyt pienet säästönsä tätä tilaisuutta varten, särettiin ja sen sisältö riitti hyvästi meidän tarpeisiimme.
Kun heräsin ripillemenon päivänä, oli Minna jo noussut. Minä kiiruhdin etuhuoneeseen ja tapasin hänet seisomassa isän muotokuvan edessä.