"Marie, minä olen hartaasti rukoillut Jumalaa, että hän auttaisi minua pitämään lupauksen, jonka tänään tulen tekemään, sillä omasta voimastani en siihen kykene, sen tunnen niin selvään, ja ellen sitä pitäisi, en enää koskaan voisi olla iloinen. Anna anteeksi, Marie, kaikki millä olen mieltäsi pahoittanut."
"Voi, Minna, sinä saatat minut punastumaan. Mitäpä minä vastaisinkaan sinulle, sinulle, joka aina olet ollut hyvä minua kohtaan. Sydämmeni on täynnä kiitollisuutta Jumalaa, äitiä, sinua ja professoria kohtaan. Olen sanomattoman iloinen, mutta kuitenkin minäkin pelkään, etten aina ole semmoinen kuin olla pitäisi, niinhyvin pikkuseikoissa kuin tärkeimmissäkin asioissa."
"Hyvää huomenta, lapseni! Joka seisoo, katsokoon ettei lankee. Iloitsen kuullessani, ett'ette luota omiin voimiinne, vaan Jumalaan. Hän kyllä teitä tukee. — Jos sydämmenne ovat hänen omansa, tulette myöskin toimimaan hänen tahtonsa mukaan."
Mette toi Minnalle erinomaisen sievän ruusunnupuista, kieloista ja myrtinoksista solmitun kukkaisvihkon, jotka hän salassa oli lemmikilleen kasvattanut pienessä kamarissaan. Minulle hän ojensi kirjavan kimpun keltaisia, sinipunaisia ja valkoisia kevätsahrameja, jotka hän oli poiminut puutarhasta.
Äiti ja Minna melkein suuttuivat Metelle tästä erotuksesta, mutta minä kiitin häntä sydämmellisesti ja kehuin häntä siitä, että hän antoi sisarelleni ne kukat, jotka hänelle paraiten sopivat.
"Mutta kevätsahramit eivät sovi sinulle, Marie", väitti professori. "Jos Minna muistuttaa ruusuja, liljoja ja myrtinoksia, kuten hän todella tekeekin, niin muistutat sinä kainoja orvokkeja, ja kimpun niitä minä annan sinulle."
"Nyt on minun aika lähteä", sanoi ystävämme, kun palasimme kotiin käytyämme yhdessä Herran ehtoollisella. "Maa on jo kauan polttanut jalkojeni alla, ja olen viipynyt täällä näin kauan ainoastaan teidän tähtenne, lapset. — Tässä on rahaa lintujani varten, rouva Staal. Hyvästi ja voikaa hyvin! Jospa kuitenkin voisin ottaa teidät mukaani 'la bella Italiaan'!"
Hän sulki meidät kaikki kolme syliinsä, suuteli jokaista erikseen otsalle ja katseli meitä sanomattoman hellästi. En silloin voinut aavistaa, kuinka toisenlaisessa ympäristössä hänet seuraavan kerran tapaisin.
Kaikki rakkaat ystävämme jättivät meidät. Niinpä pastori Skaukin, joka sai papinviran maaseudulla.
"Parhaasta päästä olen sitä hakenut Nicolinen tähden", sanoi hän suoraan. "Hänen äitinsä varakas, laaja suku häntä hemmottelee ja pilaa. Voidakseni säilyttää kotirauhan ja perheonnen, täytyy minun muuttaa maalle. Voidakseni suojella lastani tulemasta huikentelevaiseksi, kevytmieliseksi ja turhamaiseksi on minun muutettava maalle, ja voidakseni jotain varsinaista toimittaa Herrani palveluksessa, on minun myöskin muutettava maalle. Täällä kaupungissa en enää kelpaa. Olen liian vanhanaikainen, en voi asettua nykyisen itseviisaan nuorison kannalle, enkä sen vuoksi kykene heihin vaikuttamaan."