Kotona en kertonut mitään Dorthelle enkä äitipuolelleni, sillä muuten olisivat he kenties vähentäneet kuivaa leipääni ja sikurikahviani, ja minä tahdoin saada tavallisen määräni, vaikka se maistuikin sinä iltana vielä huonommalta kuin tavallisesti.
Jo seuraavana aamuna läksin takaisin. Luulin tuon hyvän vanhan miehen minua odottavan, olihan hän itse pyytänyt minua tulemaan.
Rohkeampana kuin edellisenä päivänä soitin kelloa, ja samassa silmänräpäyksessä avasi oven tanakka, siististi puettu palvelijatar, luuta kädessä. Minut nähdessään, tarttui hän käsivarteeni.
"Sinä mokoma, sinäkö se olit täällä eilen ja tahrasit maton likaisilla kenkärajoillasi, niin ettei sitä enää saa puhtaaksi koskaan. Alas portaita paikalla ja koetappa tulla vielä kerta, niin kyllä minä sinut opetan."
Minä syöksyin pois surullisempana, toivottomampana kuin koskaan ennen.
Kesäisin oleskelin paljon Kongens Have'ssa. Katselin puita, linnaa, suihkulähdettä, kukkasia. Kukkia teki mieleni poimia, mutta se ei ollut luvallista. Istahdin yksinäiselle penkille mietiskelemään: Kaikilla noilla lapsilla, jotka siellä iloisina leikkiä löivät, oli joku huolenpitäjä, ei kukaan ollut niin yksin, niin onneton kuin minä. Kas kuinka isä taputtaa pienen poikansa päätä! Tuolla kulkee hoitajatar kolmen sievästi puetun lapsen kanssa, jotka pitävät toisiaan kädestä; heitä on kolme. Tuolla äiti työntää pienokaistaan vaunuissa ja karkoittaa hellällä huolella kärpäset lapsen poskelta. Pieni avojalkainen tyttökin, joka myös pyytää apua, on onnellinen hänkin, sillä sokea mies, joka istuu penkillä, on hänen iso-isänsä. Hän suutelee tyttöä otsalle, ottaa hänen kätensä omaansa, ja tyttönen taluttaa hänet kotiin.
Katso lempeästi köyhää lasta, kun annat sille lahjan. Se tuntuu hyvältä, joskus paremmalta kuin itse lahjan saaminen.
Jos olisin silloin aavistanut, että oli olemassa olento, olennoista korkein ja suurin, jolle kukaan ei ole liian alhainen tai vähäpätöinen, jonka katse minuakin seurasi ja joka piti minustakin huolen, kuinka olisinkaan tuntenut lohdutusta ja iloa, kuinka olisin sitä olentoa rakastanut. Mutta jospa minä en häntä tuntenutkaan, niin hän minut kuitenkin tunsi.
Eräänä polttavan kuumana kesäpäivänä olin yksinäni ylhäällä pienessä huoneessamme. Dorthe oli lähtenyt ulos ostamaan nuuskaa, joka seikka oli pidettävä salassa äitipuoleltani. Rahat hän oli salaa ottanut laatikosta. Olin kyllästynyt katsomaan alas pihalle, kyllästynyt tuijottamaan vastapäätä olevaan tyhjään akkunaan, sillä räätälinsällin perhe oli muuttanut pois. Vedin tuolin, jolla oli vain kolme jalkaa, huoneen nurkkaan hyllyn luo, katselin kuppeja, vedin ne lähemmäksi hyllyn reunaa, kosketin niitä, rohkenin nostaa kupin lautaselta, otin sen toiseen käteeni ja lautasen toiseen. Samassa joku kosketti ovea — se oli vain kissa, minä luulin äitipuoleni tulevan — säikähdyksissäni päästin kupin ja lautasen käsistäni, ja ne särkyivät pieniksi sirpaleiksi.
Hiukset nousivat pystyyn päässäni, olin kauhusta aivan hervoton, mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavassa olin jo ulkona huoneesta, syöksyin alas portaita kadulle. Hän sen jo tiesi, hän ajoi minua takaa, ajattelin ja kiiruhdin pois, huolimatta minne, kunhan hän vain ei saanut minua käsiinsä. Vesterbro'lla pysähdyin hetkeksi hengähtämään ja katselemaan ympärilleni, sillä siellä en ollut koskaan ennen käynyt.