Hitaammin jo uskalsin puistokatujen läpi kulkea. Siellä oli niin suloisen viileätä, mutta olin liian peloissani voidakseni siitä nauttia. Saapuessani aukealle kadulle, rupesin jälleen juoksemaan, mutta pysähdyin äkkiä kuuntelemaan pientä lintua, joka liverteli aivan samalla tapaa kuin räätälinsällin lintu oli livertänyt. Olikohan se hänen lintunsa? Sen häkki oli avonaisessa akkunassa kukkien keskellä kadun toisella puolen. Aioin juosta sinne sitä katsomaan, kun samassa vaunut tulivat minua kohti. Luulin joutuvani niiden alle, mutta toinen hevosista työnsi minut syrjään. Kaaduin ja löin ohimoni kovasti kiveä vasten, mutta vaunut vierivät ohitseni minuun koskematta.
TOINEN LUKU.
"Laupias Jumala, mitä on tapahtunut? Hän vuotaa verta! Sano minulle, lapsi, mihin koskee?"
Kohtasin huolestuneen katseen kahdesta kauniista, lempeästä silmästä.
"Päähän!"
Hän nosti minut syliinsä, ja minut valtasi outo ilo, kun tunsin kuinka kovaan hänen sydämmensä sykki pelosta minun tähteni.
"Sinä pikku raukka, päähäsikö koskee? Mutta kyllä se pian paranee. Älä pelkää tulla tänne sisään minun luokseni, minä vain pesen ja sidon haavasi, ja sitten saat taas mennä."
Hän kantoi minut kaikkein somimpaan pieneen huoneeseen, asetti minut tuolille akkunan viereen, juuri sen akkunan luo, jossa kanarialintu liverteli, ja meni pois.
Kuinka siellä oli kaunista, vielä paljoa herttaisempaa kuin vanhan herran luona. Molemmat akkunat olivat täynnä kukkaisruukkuja. Pöydällä oli maljallinen ihania ruusuja, ja minua vastapäätä riippui suuri taulu, joka esitti nuorta miestä upseerin univormussa. Hänen silmänsä säteilivät hyvyyttä, ja suunsa oli kauniissa hymyssä. Unohdin kaiken muun katsellakseni häntä. Tuntui kuin hän olisi tahtonut astua alas kehyksistä tullakseen minua puhuttelemaan.
"Koskeeko kovasti", kysyi nuori rouva, joka samassa palasi pesumaljaa kantaen.