"Koskee", vastasin minä, vaikka ei kovasti koskenutkaan, mutta oli niin uutta, niin suloista tulla surkutelluksi ja hyväillyksi.
Hänen hautoessaan päätäni ja pestessään veren pois kasvoittani, katselin minä häntä tarkkaan. Vaivuin kokonaan häntä ihailemaan, ja hänen ystävällisyytensä sai sydämmeni kiitollisuudesta sykkimään. Mutta pianhan minun oli taas mentävä pois.
"Jumalan kiitos, haava ei ole syvä." Hän painoi suudelman otsalleni, ja se oli ensimmäinen, minkä koskaan olin saanut, hellä kuin äidin suudelma, josta niin usein olin nähnyt unta.
"Pysy nyt kiltisti hiljaa tässä, haavasta vuotaa vielä vähän verta.
Minä hankin sinulle heti seuraa."
Hän avasi oven toiseen kauniiseen huoneeseen, jossa oli pyöreä pöytä, sileät rottinkituolit ja akkunat auki puutarhaan päin.
"Minna", huusi hän, kumartuen ulos akkunasta, "Minna, tule sisään!"
Hetken kuluttua aukeni ovi, ja sievä, minun ikäiseni pieni tyttö liehuvin kultakutrin ja punaisin poskin juoksi hengästyneenä sisään. Toisessa kädessä oli hänellä vihreä ruiskukannu ja toisessa kimpullinen retiisejä.
"Katsoppa, Minna, tämä pieni tyttö oli vähällä joutua hevosten jalkoihin, mutta onneksi sai hän vain kolauksen ohimoonsa. Nyt sinun pitää häntä vähän huvittaa."
Minna juoksi heti luokseni. Minä katselin häntä tarkkaan, jopa vähän epäluuloisestikin, mutta hän loi minuun lempeän ja vilpittömän katseen ja rupesi heti puhaltelemaan haavaa.
"Tämä pieni tyttö on kärsivällinen ja kiitti, ei hän ole ensinkään itkenyt eikä huutanut. Minun Minnani ei olisi ollut niin kärsivällinen vieraitten ihmisten luona."