Seurasi pitkä, raskas aika. Me valvoimme vuorotellen ja huolestuneina nukahdimme väliin pariksi tuntia, herätäksemme jälleen säikähtyneinä levottomasta unesta. Äiti houraili usein, mutta oli houreissaankin hellä ja herttainen. Hän melkein pyysi anteeksi sairaana oloaan ja valitti hyvin harvoin.
"Marie", virkkoi Minna eräänä päivänä minulle, kyynelten vieriessä pitkin hänen kalpeita poskiaan, "rukoilkaamme koko sydämmestämme Jumalaa olemaan luonamme tänä aikana, että voisimme nöyrästi täyttää velvollisuutemme loppuun asti, että hän antaisi meille voimaa kantamaan kaikki, sillä jos hän tahtoo, täytyy meidän, eikö niin, sisko, nöyrästi kantaa kaikki".
Hän sulki minut syliinsä, ja minä toistin: "Kaikki", mutta tunsin, että yhtä en voisi kantaa, tunsin, että minun oli mahdoton edes rukoilla voimaa sen kantamiseen.
"Armahda häntä, Herra! Varjele häntä, Herra! Laske kätesi hänen päällensä, Vapahtajani, ja tee hänet terveeksi! Kaiken muun voin kantaa, vaan en tätä." Nämä olivat ainoat rukoukseni, jotka lakkaamatta kohosivat sydämmestäni. — Minna oli tuhannen vertaa parempi minua.
Mette askaroi itkien keittiössä. Me emme uskaltaneet ollenkaan päästää häntä sisään äidin luokse, sillä hän oli niin meluava surussaan.
"Onko vaaraa?" kysyi Minna lääkäriltä odottaen vavisten hänen vastaustaan.
"Kyllä tämä on vaarallinen tulehdus", kuului hänen jääkylmä vastauksensa.
"Jos se tulee vielä pahemmaksi, Marie, kirjoitan minä Carl enolle; minusta olisi syntiä menetellä toisin. Voi, Marie, ole järkevä, Jumala voi vielä meitä auttaa."
Pieni yölamppu valaisi himmeästi huonetta, kello naksutti tuskastuttavan kuuluvasti. Minna lepäsi unen horroksissa sohvalla. Tuon tuostakin nousi hän istualleen ja kysyi, miten oli äidin laita. Minulla oli käsityö helmassani, mutta en siihen koskenut. Kirja oli avoinna polvellani ja katseeni oli siihen luotuna, mutta rivit sulivat yhteen silmissäni. Ajatukseni eivät siinä pysyneet, vaan palasivat alati äidin luokse, joka kalpeana, mutta rauhallisena makasi vuoteellaan, vaipuneena omituisen tyyneen uneen, jommoinen ei koskaan ennen ollut häntä tavannut. Minua rupesi pelottamaan, kumarruin hänen ylitsensä, panin käteni hänen sydämmelleen ja kuuntelin. Se sykki heikosti, mutta kuitenkin jotensakin tasaisesti. — Voi, se oli pitkä, pitkä yö. Kun Minna aamulla nousi, makasi äiti vielä samassa asennossa. Minna tahtoi, että kävisin nukkumaan, mutta minun olisi ollut mahdoton sitä tehdä. Tunti kului tunnin jälkeen. Meidät valtasi entistä suurempi pelko. Istuimme käsi kädessä ja katselimme äitiä.
Vihdoinkin tuli lääkäri. Tyynesti ja arvokkaasti astui hän vuoteen ääreen, otti äidin pienen, laihan käden omaansa ja koetti valtasuonta. Turhaan koetimme me hänen liikkumattomista kasvoistaan arvata hänen ajatuksiaan.