"Kauanko tätä unta on kestänyt?"
"Kello kahdestatoista yöllä."
Jälleen koetti hän valtasuonta, kääntyi sitten meidän puoleemme ja virkkoi vetäessään hansikasta käteensä: "Nyt voin ilmoittaa että vaara on ohi."
"Sanokaa se vielä kerta."
Ikäänkuin olisi luullut meitä hiukan kuuroiksi, toisti hän lujemmalla, mutta yhtä tyynellä äänellä: "Teidän äitinne elämä ei enää ole vaarassa".
Minä heittäydyin Minnan syliin. Me itkimme molemmat, kuin olisivat sydämmemme olleet pakahtumaisillaan.
"Olisi varmaan parasta, että menisitte toiseen huoneeseen. Jos sairas sattuisi heräämään, ei mielenliikutus tekisi hänelle hyvää."
"Kuinka voimme teitä kiittää, herra tohtori?"
"Olen vain tehnyt velvollisuuteni, nuoret neitini. Muuten olisi minulla muutamia määräyksiä annettavana, mutta odotan kernaammin huomiseen, sillä tänään tuskin minua ymmärtäisitte."
Arvokkaasti astui hän ovesta ulos. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän syvästi paheksui meidän mielenliikutustamme ja iloamme.