"Hän tulee tänne tänään. Hän on itse ylpeys ja arvokkuus kiireestä kantapäähän."
"Näyttää todella hullunkuriselta, äiti", huomautti Amalia myöhemmin, "kun Louise täti tulee ajaen valkotukkaisen palvelijansa ja ajurin, hänen poikansa kanssa, joka hänkin rupeaa käymään harmaaksi."
"Hullunkuriselta se kyllä näyttää, mutta sinusta sen ei oikeastaan pitäisi tuntua niinkään hullunkuriselta. Tätisi on kertonut määränneensä heille suuria lahjoja testamentissaan, ja sinähän tulet siitä kärsimään, joka seikka on sitäkin surkuteltavampi, koska hän minun tietääkseni on ainoa, jolta sinä voit toivoa periväsi."
"Siitä minä en ole millänikään, sillä sitä perintöä kyllä riittää. En ole koskaan nähnyt niin kauniita koristeita kuin Louise-tädillä on. Äidin eivät ole minkään näköisiä niiden rinnalla. Niiden joukossa on etenkin eräs timanttikoriste, joka voittaa kaikki muut, ja sen lisäksi on hänellä viisi kelloa vitjoineen, jotka ovat toinen toistaan kauniimmat."
"Minun täytyy keskeyttää ihastuksesi, neitiseni", huomautti luutnantti
Due, "tuossa vaunut tulevat".
Komeat ajopelit pysähtyivät talon edustalle, valkohapsinen palvelija auttoi rouvansa alas ja avasi portin, asettuen sitten jälleen paikoilleen vaunujen taakse. Ajuri, hänen poikansa, napsahutti piiskallaan, ja vaunut vierivät pois.
Salaneuvoksetar Trolle oli hyvin kaunis, vanha nainen, solakka ja suora kuin salava, puettu mustaan silkkipukuun ja, toden totta, arvokas kiireestä kantapäähän.
"Kuinka kiltti olit, pikku Amaliani, kun muistit vanhaa tätiäsi lahjoittamalla hänelle kukkaron, joka päälle päätteeksi on aivan samanlainen, kuin entinen kukkaroni."
"Sen valmistaminen huvitti minua suuresti, kun koko ajan toivoin, että täti siitä tulisi pitämään."
"Amalia onkin oikea mestari naisten käsitöiden valmistamisessa", huomautti luutnantti, "hänen tarvitsee vain koskea niihin, niin ne ovat tuossa paikassa valmiit".