Perheen suuri seurapiiri oli, kuten pian huomasin, hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta parempi kuin perhe itse, jonka vuoksi olinkin tyytyväisempi, kun meillä oli vieraita, vaikka olemassaoloani silloin tuskin huomattiinkaan. Seurassa oli everstinna vilkas ja kaunis, Amalia iloinen, lapsellisen avomielinen, hyväluontoinen ja rakastettava. Tuskin heitä silloin tunsin samoiksi ihmisiksi, mutta kun vieraat sydämmellisten jäähyväisten jälkeen olivat menneet pois, rupesivat äiti ja tytär, ennenkuin vieraat vielä olivat ehtineet portaita alaskaan, heitä panettelemaan ja säälimättömimmällä tavalla pilkkaamaan heitä mitä vähäpätöisimmistä sanoista ja teoista. Se teki minuun tuskallisen vaikutuksen. Tuskastuttavaa oli kuulla, kuinka huolettomasti, aivan kuin leikkiä laskien everstinna kertoi aviopuolisoiden epäsovusta ja perheonnettomuuksista, joille minä ennemmin olisin itkenyt kuin nauranut, tuskalliselta tuntui lempeä ääni ja imelät sanat, joilla hän taisi lausua mitä katkerimpia asioita. — Kun rouva Bärenschildiä päänsärky vaivasi, tunsi hän luullakseni tarvetta antaa muitten tuntea hänen kipuaan, ja ikävä kyllä oli hänellä usein päänsärky. Toisinaan olin häneen kovin vihoissani, mutta milloin taas mieleni oli lempeä ja hyvä, säälin häntä syvästi. Kuinka äärettömän surkealta mahtoikaan tuntua epäillä lähimpiä omaisiaan, miestään, veljeään, niitä, joita hänen tuli pitää lapsinaan. Amalialla oli päinvastainen vika: hän uskoi, — ei, se ei ole oikea sana — hän vaati, että kaikki muut olisivat parempia kuin hän itse. Rahansa jätti hän, minun pyynnöistäni huolimatta, aina esille. Palvelijan, joka oli suoranaisesti hänen käskettävänään ja jonka sijalle minut oli asetettu, piti olla toimelias, kätevä, huolellinen, kekseliäs, kärsivällinen ja tottelevainen. Minulla ei ollut kaikkia näitä ominaisuuksia, jonka vuoksi Amalia-neiti usein olikin minuun tyytymätön.
Everstin kanssa en ollut paljon tekemisissä. Kahdesti käännyin kuitenkin hänen puoleensa. Kerran täytyi minun näet kysyä häneltä, ketä minun oikeastaan tuli totella, hänen vaimoaanko vai tytärtään, koska molemmat yhtaikaa tahtoivat käyttää apuani. Kysyin lyhyesti ja muitta mutkitta, mikä oli hänen tahtonsa, sillä olin huomannut, että hän rakasti suoraa puhetta.
"Everstinnalla on ranskalainen kamarineitinsä ja talon muut palvelijat käskettävinään. On sen vuoksi kohtuullista, että te olette yksinomaan tyttäreni käytettävänä", vastasi hän päättäväisesti. Olin iloinen kun sain tietää, mitä minun oli tehtävä, mutta rouva Bärenschild ei koskaan antanut anteeksi tekoani.
Toisen kerran menin everstin luo pyytääkseni lupaa päästä toisinaan kirkkoon.
"Se on kohtuullinen pyyntö, mamseli Staal, pidän siitä, että taloni väki käy kirkossa, tietysti sotilaskirkossa."
Aika kului. Kesä oli täydessä kukoistuksessaan, mutta minä huomasin sen ainoastaan lämmöstä ja painostavasta ilmasta. Ei kulunut päivääkään, jona minua ei olisi nöyryytetty tavalla tai toisella, vaikka tein parastani täyttääkseni velvollisuuteni. Onneksi läksivät everstinna ja Amalia usein ulos, ja yksin istuessani kului aika hupaisasti, vaikka minulla olikin yltäkyllin työtä. Uneksin silloin entisyyden iloista ja toivoin valoisampaa tulevaisuutta, vaikka toivoni tosin oli hyvin heikko. Joka viikko sain kirjeen ja opin vähitellen pysymään tyynenä työssäni, kätkien kirjeen ompelulippaaseeni sopivampaan tilaisuuteen. Äitini tila oli jotensakin muuttumaton, hän oli kenties hiukan parempi, mutta hyvin uneton.
"Carl-eno", kirjoitti Minna, "pitää äidistä hyvää huolta ja on toisinaan hyvin helläkin häntä kohtaan, mutta tuntuu siltä kuin pelkäisi hän sitä osottaa, kuin olisi hänessä vielä vanhaa vihankaunaa, jota hän ei saa itsessään voitetuksi. Julia-täti on lempeä ja hellä meitä kuten kaikkia kohtaan, serkut ovat herttaisia, rakastettavia pieniä tyttöjä, ja Christian-serkku tekee parastaan meitä ilahuttaakseen, — ja kuitenkin, Marie, kuinka onnellisia olimmekaan ennen! Me kaipaamme sinua aamusta iltaan, kaipaamme sinua tuhat kertaa enemmän kuin sinä meitä. Älä luule että sanon sen soimatakseni sinua, sisko, päinvastoin, Jumalan kiitos, että sinun on niin hyvä olla." —
Äiti ei oikeastaan olisi saanut kirjoittaa, mutta tavallisesti oli hän kuitenkin itse liittänyt kirjeeseen pari riviä.
"Kirjeesi eivät minua tyydytä, Marie. Minusta tuntuu kuin jotakin peittelisit. Ole suora, jos sinulla on ikävyyksiä, niin ja'a ne kanssamme. Saat siitä lohdutusta ja minä myöskin, kun saan tietää totuuden."
Mutta suora en voinut olla enkä myöskään tahtonut totuudesta poiketa. Sen vuoksi tulivat kirjeet kieltämättä yksipuolisiksi. En maininnut sanaakaan ikävyyksistä ja esitin pienimmänkin hyvän, mikä osakseni tuli, niin edullisesti kuin mahdollista. Kirjeeni olivatkin minulle vain puolinaisena helpotuksena. Ei niissä ollut ainoatakaan valheen sanaa, ja kuitenkin tuntuivat ne minusta läpilukiessa valheellisilta, kun niissä ilmeni vain elämäni valopuolet, ilman ainoatakaan varjoa. Herttainen Minnani, rehellinen Minnani, joka kirjoitti suoraan sydämmensä syvyydestä, antoi pettää itsensä, vaan ei äiti.