Minä pyyhin pois kyyneleeni ja rupesin kertomaan niin hyvin kuin taisin elämästäni ja kärsimyksistäni. Luulen koko ulkoasuni puhuneen selvempää kieltä kuin katkonaiset, hajanaiset sanani. Nuoren rouvan suloiset kasvot kävivät kalpeiksi, hän painoi minut lähemmäksi itseään, ja tunsin kyyneleen putoavan poskelleni.
"Mitä nyt aiot tehdä, lapseni?"
"Aion mennä pois."
"Minne?"
"Pois, kokonaan pois."
"Voi, rakas pikku tyttöseni, ei voi mennä kokonaan pois, ei voi mennä pois itsestään."
"Äiti", huudahti Minna punastuen innostuksesta, "eikö hän saa jäädä tänne?"
"Vaiti, lapseni, vaiti."
Mutta Minna ei tahtonut vaieta. Hän kiipesi ylös tuolille, kietoi pienet käsivartensa äitinsä kaulaan ja virkkoi rukoilevalla äänellä: "Sinä olet kaikkein kultaisin äiti, jos annat hänen jäädä. Hänellä ei ole mitään kotia ja nyt hän on täällä. Voi, äiti, annathan hänen jäädä!"
"Ole hiljaan, Minna", vastasi hän vakavasti, nousten ylös ja laskien minut varovasti lattialle. "Älä pyydä tuolla tavoin. Ei ole kysymys ainoastaan siitä, mitä mielelläni tahtoisin tehdä, sillä minä tahtoisin todella mielelläni pitää tämän lapsen luonani, vaan siitä, mitä minun tulee tehdä, mistä voin vastata Jumalalle, hänelle ja sinulle." Hän läksi pois huoneesta. Minut valtasi semmoinen levottomuus, että kaikki vereni virtasi sydämmeen.