"Sepä hyvä, ettei niin ole laita. Pelkäsin että olitte ehtineet ennen minua. Minä olin jo aikoja sitten päättänyt antaa mamseli Staalille tämän kellon kunnioitukseni ja ystävyyteni osotukseksi."
Kaikkien silmät olivat luotuina donna Grandezzaan ja minuun, kun hän tavallista suuremmalla arvokkuudella otti vitjat ja kellon kaulastaan ja ripusti ne minun kaulaani.
En tiedä, oliko hän todella edeltäpäin päättänyt sen tehdä, vai päättikö hän nöyryytyksen hetkenä antaa minulle suurenmoisen hyvityksen.
"Ja nyt, rakas mamseli Staal", lisäsi hän hiljaa, "toivotan teille parempaa vuotta ja uudistan kesäisen tarjoumukseni."
Kiitin häntä täydestä sydämmestäni, mutta kieltäydyin sekä kerroin, että minulla oli entistä enemmän toivoa päästä takaisin omaisteni luo.
Niin ystävällisesti kuin salaneuvoksetar Trolle aina minua kohtelikin, ei hän kuitenkaan ollut ensinkään tuttavallinen. Hänen hyvyytensä oli vanhemman, ylhäisen naisen hyvyyttä vaatimatonta nuorta tyttöä kohtaan.
"Onnellista uutta vuotta, tuhat kertaa parempaa kuin edellinen on ollut", huusi pikku Henny seuraavana aamuna.
"Onnellista uutta vuotta, ja toivon teidän pääsevän täältä pois", sanoi
Lise. "Ei elämä täällä ole nuorta ihmistä varten."
Kaikki ystäväni toivottivat minulle parempaa vuotta. Se varmaankin merkitsi hyvää, ja minä alotin vuoden 1859 paraimmilla toiveilla.
Tullessani sisään sain minä "omani" yhdessä muitten palvelijain kanssa, nimittäin kymmenen riksiä. Minua ei haluttanut käyttää niitä omiin tarpeisiini, vaan päätin ostaa niillä kaksi hopealusikkaa Liselle ja Anton Jensenille.