Tähän wieraswallan aikaan kuuluwia owat enimmät wirret Kantelettaressa, erinomattain 1:sessä ja 2:sessa osassa.

Nytpä on jo Suomi pääsnyt pois Ruotsin wallasta ja aina elosammasti warmistuen wapautaiksen ehtimiseen lii'asta ruotsalaisuudesta. Puhtaana ja wereksin woimin kohotaiksen Suomalaisuus maassamme; se on ruwennut hakemaan etuuksiansa, löytänyt niiden se'assa runo-laulumme erinomaisen mainioksi ja saattanut sen jo kunniaan maailman ihmeteltäwäksi ja itsillemme ylpeydeksi. Eräs maamiehemme sanoo kirjoituksessa: "wasta Kalewalaa lukiessani tunsinkin itseni oikein ylpeäksi, että olen Suomalainen, ja todella minua ei ilahdutaʿ, kun ei kellään muulla kansalla oleʿ niin kaunista ja yläwätä rahwaan laulua, kuin Suomalaisilla." Nyt toiwomme runolaulun armohonsa pääsneenä uudestansa rupeawan kukoistamaan ja tuloksia tuottawan, jotka wanhojenkin rinnalla eiwät häpeäʿ.

Toiwottelemisilla tässä kuitenkaan ei saadaʿ mitään aikaan, sillä ehkä mieli, miehien päissä itsestänsä kyllä on yhdenwoimainen kuin ennenkin, niin ei se kuitenkaan johdatuksetta saaʿ koskaan laulua aikaan. Kuulusta tottuu mieli runon rakennukseen ja juoksuun, mutta kuin waan kehnoja runoja taikka ei niitäkään kuullaʿ, niin "eihän tyhjästä oleʿ ottamista." Tarwitsee mielen ensin waikka millä lailla tottuaʿ runoille, tullaʿ niiden kanssa warsin tutuksi, sitte wasta woipi yritelläʿ ruwetaʿ runon te'olle.

Kuulu yksinänsä nyt on tullut kehnoksi runo-opettajaksi; tarwitaan kuitenkin oppiaʿ ja tottuaʿ, jos tahdotaan tullaʿ joinkin kelwolliseksi runoelijaksi. Kuulun apulaiseksi tarwitsee nyt tullaʿ kirjallinen neuvoja. Tohtor Lönnrot kyllä on Kalewalan esipuheessa ja ruotsiksi "Kallawedessäkin N:o 3, 1845" kirjoittanut runo-opista teräwällä älyllä, mutta monta mutkaa on wielä jäänyt kajoamatta, jotka kuitenkin owat kelwolliselle runoelijalle aiwan tarpeelliset tietääʿ.

Ensin tarwitsee meidän selittääʿ, mitä tawuiden kor'olla ja arwolla ymmärretään. Korko on sanoissa eräiden tawuiden kowempi eli korkeampi ääntäminen kuin toisien. Kaikissa sanoissa kor'otetaan ensimäinen tawu, ja enimmissä ilman sitä kolmans, wiidens, seitsemäns j.n.e. eli joka toinen tawun al'usta alkaen; toisissa kor'otetaan, paitsi ensimäistä, 4:ns, 6:ns, 8:ns j.n.e. Sanan wiimeistä tawuuta ei kuitenkaan milloinkaan kor'otetaʿ. Ensimäisellä tawuulla on aina kowempi korko ja kutsutaan pääkor'oksi; jäl'emmäisien tawuiden korko on wienompi ja kutsutaan syrjäkor'oksi; esim. sána, héwosèlla, tóttumáttomùudellánsa, mutta tóttelemáttomùudellánsa, joka äännettynä tóttelèmattòmuudèllansa olisi miltei tuntematoin. Näissä esimerkissä on 'pääkor'on ja' syrjäkor'on merkki; merkittömät tawuut owat kor'ottomat.

Arwo on tawuiden erilainen pituus. Itseʿkukin ymmärtää helposti ensimäisen tawuun pit'emmäksi sanassa waara kuin wara, ja wiimeisen pit'empi sanassa wapaa (fri) kuin wapa (spö). Samoin on sanoissa köysi, kaita, kanta, kuorma, kannas, ensimäinen tawuu pit'empi kuin sanoissa kylä, kana. Arwo tarwitaan tässä jakaaʿ kahteen osaan: pitkä ja lyhyt arwo.

Pitkä on kor'ollisen tawuun arwo, niin pian kuin lopetaiksen kerakkaalla eli äänettömällä puustawilla (konsonant) [Katso' jokaisen aapiskirjan al'ussa.], esim. saarwa, sarwi, armo, itku, kórkeàmpi, lú'etèlla, kántelemàlla j.n.e.; ja ainakin niiden tawuiden arwo, joissa on kaksi äänikästä eli äänellistä puustawia (vokal), esim. seuruu, waiwaamaan, tekeytyy, antaa j.n.e., paitsi jos wallollinen eli enimmissä maakunnissa juuri wähän taikka ei ensinkään kuuluwa i on toisena kerakkaana sanan kor'ottomissa tawuissa, esim. sanoissa waiwainen, kului, ilmoin, jotka enimmissä paikoin saatetaan ääntääʿ waiwanen, kulu, ilmon. Toisin on sanoissa: _tarpeissa, wastaillaʿ, antain j.n.e., joista i ei missään siattomaksi heitetäʿ pois ja oikeastansa onkin eri tarwuuta, joksi se runossa ainakin tekeytyy, niinkuin tarpehissa, wastaella, antaen, joten molemmat wiimeiset sanat ja niiden laiset owatkin kirjoitettawat. Sellainen sana, kuin iskein, on tawallisesti sillänsä, mutta pidetään kuitenkin kolmitawuisena, _iske-in (iskejen, iskihen), esim. silmin iskein itähän.

Lyhyt-arwoinen on jokainen kor'otoin tawuu niin pi'an kuin sillä on yksi äänikäs, taikka tuo wallollinen i toisena äänikkäänä. Samoin kor'ollinenkin tawuu, joka yhdellä äänikkäällänsä myös lopetaiksen, ja on silloin yksi- taikka korkeinta kaksi-puustawinen; esim suuremmat, jo, se, matalana, elo j.n.e.

Nyt woimme ruvetaʿ itsestä runorakennuksesta puhumaan. Runomitta perustaiksen samalle yleiselle säännölle, kuin sanojenkin, nim. että korko wuorotteleksen enimmiten joka toisella tawuulla, niinkuin; tòttumàttomuudellànsa, tóttelemáttomúudellànsa. Näidenlaisien kielemme pi'an pisimpien sanojen pituisiksi eli 8 ja 9 tawuisiksi on kielen määristä pysywä laulanto runon wärsytkin eli oikeimmin säkeet asettanut; niinkuin säkeissä:

"Waka wanha Wäinämöinen,
Tietäjä i'än ikuinen.
Ei oleʿ tässä nuorisossa.
Ei tuleʿ tuonelta kotihin",