Runolaulun mittakorko kuitenkin on aina eroitettawa sanojen kor'osta, joka sen jälkeen kuin sanat owat asetetut säkeesen, woipi ollaʿ millä säkeen tawuulla hywänsä, paitsi wiimeistä, jolle pääkorko taikka yksitawuinen sana ei koskaan woiʿ tullaʿ, jonka tähden säeʿ: lähe myötäni minun nyt on wirhellinen. Sanojen korko waltaa lu'ettaessa runoa, mutta laulettaessa mitan korko, taikka runoa lu'etaan niin, että sanojen kor'ot kor'otetaan, mutta lauletaan niin, että waan mittakor'ot kuuluwat; esim.: mieleni minun tekeepi, tulee laulaessa kuulumaan kuin olisiwat sanat: miele nimi nunte keepi. Jo tästä nähdään, että säkeet jakautuuwat neljään osaan, ja jokaisessa on 2 tawuuta, paitsi että ensimäisessä osassa toisinansa on 3 tawuuta. Seuraavissa säkeissä owat osat wiiwoilla eroitetut. Säkeessä: syötti | miehen,| juotti | miehen, tekee niintuin näkyykin jokainen sana täyden osan, mutta säkeessä: sano | lieto | Lemmin | käinen tekeewät kaksi edellistä sanaa kumpainenkin yhden ja jälkimäinen yksin 2 osaa. Säkeessä: itki | impy | en hi | wukset, tekee epmäinen sana yhden, toinen impyen ja kolmans hiwukset yhteensä 3 osaa ja edellisessä: miele|ni mi|nun te|keepi ei te'eʿ yksikään, erityinen sana täyttä osaa, waan osat saadaan murtuneina kahdesta eri sanoihin kuuluwista tawuista, niinkuin sama sä'eʿ osihinsa ja'ettuna nä'yttääʿ. Säkeessä kaataʿ ei kauhalla älyä on ensimäisessä osassa 3 tawuuta.

Edellinen tawuu itseʿkussakin säkeen osassa kutsutaan iskuksi, ja jälkmäinen laskuksi. Jos nyt missä osassa hywänsä sana loppuu iskulla ja lasku alkaa toisen sanan, niin on se osa murrettu ja sellainen sanojen liitos samassa osassa kutsutaan murroksi. Paitsi wiimeistä woimwat muut osat jokainen murtuaʿ. Edellisen: lähe myötäni minun nyt on ensimäinen ja toinen osa murrotoin, Kolmans: -ni mi-, murrettu; samoin neljäns: -nun nyt, ehkä wäärin jo edellä mainitusta syystä.

Lyhyt pääkor'ollinen tawuu ei koskaan saaʿ ollaʿ iskussa, paitsi ensimmäisessä, jossa sitä onkin waikea aina wälttääʿ, niinkuin säkeessä: sowittelin sommelolle. Sitä wastaan on säkeessä mieli ruwetaʿ runoille isku ru kankea: Samoin on säkeessä, weri seiso kuni seinä tawuu ku wirheellinen. Mitan kerko ja pääkorko owat siis lii'an paljot saamaan siaa lyhyellä tawuulla muu'alla kuin ensimäisessä iskussa. Tämä wirhi kutsutaan iskurikoksi, mutta osoitettu on, sen ensimäisessä iskussa ei olewan wi'allisen.

Pitkä, erinomattain pääkor'ollinen tawuu, ei taas ensinkään saaʿ ollaʿ laskussa, paitsi ensimäisessä. Sä'eʿ: wanhalle Wäinämöiselle, on siis aiwan wirhellinen, koska laskut Wäi ja möi owat pitkät ja ensimäinen pääkor'ollinen. Tämä wirhi kutsutaan laskurikoksi. On syrjäkor'ollinenkin pitkä tawuu laskurikkona haitaksi, niinkuin säkeessä: lapseni wakawuuteni, hienoa hipeälleni; wähemmin haittaa kor'otoin pitkä tawuu laskurikkona, niinkuin; ohoh hullu hulluuttani. Ensimäisessä osassa pidetään murto erimomaisen somana, niin että sen hywäksi laskurikkoakin siinä osassa suwaitaan. Jo päiwänä kolmantena on, ehkä laskurikkoinen, kuitenkin, parempi kuin: päiwänä jo kolmantena. Samoin: tien kunka otan etehen, somempi kuin: kunka tien otan etehen. Ensimäisessä iskussa on juuri kuin kaksinkertainen pää-korko, sanan ja säkeen, jonka tähden se kannataiksen pit'emmänkin laskunsa tasalla. — Äänteen tasapainopa se onkin perustussääntö koko runomitalle.

Hawaitsemme nyt sellaisen sanojen, kuin kantelemalla, toimittawainen, ei sopiwan runoon pannakkaan, ja tuskin löytyykään sellaisia rahwaan runoissa, sillä sowitettakoon niitä kuin hywänsä runosäkeesen, niin aina syntyy laskurikko. Tämä sopimattomuus tulee siitä, kuin sekä ensimäinen tulee siitä, kuin sekä ensimäinen että neljäns tawuu owat pitkät ja kor'olliset. Ei niitä sowiʿ pannaʿ alkuunkaan, niin että sä'eʿ tulisi 9 tawuiseksi, sillä säkeen ensimäinen osa waatii kolmitawuisena aina kaksi sanaa, murrettomina nekin. Edellä osoitettujen laiset sanat eiwät kuitenkaan koskaan haittaaʿ runon te'ossa, sillä ne woiwat aina silloin tehtääʿ toisenlaisiksi, jos konsa sattuiwatkin käsiin.

Tohtor Lönnrot: on sel'ittänyt runomitan perustuwan sanojen arwolle (qvantitet). Me, pääasiaa kuitenkin muuttamatta, olemme katsoneet soweliaammaksi kielen luontoon, kutsuaʿ mitan perustusta mittakorʿoksi. Sillä pääsemme myös sanomasta syrjäkor'ollisen taikka kor'ottoman lyhyen tawuun käytettäwän pitkänä iskussa, joka oikeastansa ei tapahduʿ, paitsi mitä joissa kuissa säwelissä (eli nuotissa) yksi, harwoin (esim. 13 runonuotti Kantelettaressa) useampi isku tulee laskuansa pit'emmältä laulettawaksi, mutta joka ei kuitenkaan yhteisiin sääntöihin kuuluʿ, senkun säweleen sattumoiltansa luonnistumiseen. Pitkälyhyistä (trocheer) suomalaisessa runossa, meidän mielestämme ei siis tarwitseʿ pitääʿ mitään puhetta.

Alkumyötäisyys eli sointo (alliteration) waatii aina ensimäisen tawuun taikka sen alkupuolen wähintäkin kahdessa sanassa kussakin säkeessä yhdenlaisiksi. Jos kerakas alkaa soiwat sanat, niin sen pitää niissä aina olewan saman, mutta äänikäs suwaitsee wälistä enemmin wapautta, niin että jos toisen alkutawuussa on a, niin toisen woipi myös ollaʿ e, ä taikka o; jos toisessa e, niin toisessa myös a, i taikka ä; jos toisessa o, niin toisessa myös a, taikka ö; toisessa n, niin toisessa myös o taikka y; jos toisessa y, niin toisessa myös i, u taikka ö ja takaperin. Säkeessä: wiel' on muitaki sanoja, ei ole yhtään sointoa; säkeessä: jo tuonen wilusta wirret, on molemmissa wiimeisissä sanoissa sointo säännöllinen; wi ja wi; myöskin säkeessä: ne wirret kerälle käärin, mutta säkeessä: kirweswartta wuollessansa eiwät soiʿwa ja wu hywästi, sillä äänikkäät a ja u eiwät edellisen osoituksen jälkeen soiʿ yhteen. Tässä on siis sointorikko. Soiwat sanat owat aina, jos mahdollista, asetettawat perättäin, jonka tähden sanat usein pannaan takaperin, niinkuin säkeessä: ukset kulta kuumoittawat, joka pitäisi oleman suorassa puheessa: kultaukset kuumoittawat. Samoin: päätä kassa katsomahan, kylän haukkuisi harakat, teräksinen seiwäs temmoʿ, jotka muutoin olisiwat: kassa- (letti) päätä katsomahan, haukkuisi kylän harakat; teräksinen seiwäs temmoʿ, mutta sointo näin olisi, huonompi. Näin takaperin paneminen kutsutaan takaheitoksi, jota wasten fointorikkoja niinkuin muitakin wikoja löytyy siellä täällä Kalewalassa sekä Kantelettaressa. Eiwätpä ne kuitenkaan aina oleʿ wikoja, sillä sanojen juoksu ja sopu usein ei takaheittoa siedäʿ, esim. tullaʿ maille tuttawille ei sowiʿ sanottaaʿ: tullaʿ tuttawille maille, sillä runo tahtoo pit'emmän sanan mieluisemmin säkeen loppuun.

Säkeet pitää aina oleman kaksittain ja tarkoin wastaaman toisensa. Niitä kutsutaan kertosäkeiksi. Niissä pitää sanat ja sanojen siat oleman niin paljon kuin mahdollista wastaawiensa mukaiset. [Hywiä kertosäkeitä om waikea kääntääʿ muille kielille, kuin ei yhä saaʿ yhtä merkitsewiä (synonyma) sanoja. Kuningas Dawid ja muut Wanhan Testamentin laulajat käyttäämät myöskin kertosäkeitä.] Niin on Kalewalan 1:ssessä runossa säkeissä:

"Laulan suulta laihemmalta;
Metoselta wierettelen,
Kuulun iltani kuluksi,
Wähän päiwän päätteheksi;"

jo kolme paikkaa, jotka jos muuttaisimme, niin kuuluisiwat: