jos pantaisi: seljälle, tähden.
Koska murrot owat wälttämättömästi tarpeellise kaunistamaan runoa, tarwitaan siksi lyhyillä tawuilla alkawia sanoja mitä enemmin. Wähän, waan on niitä sanoja, jotka t-n poisheitettyä saawat alkutawuunsaa lyhyiksi, taikka ainoastansa ne, joila on h t-n edellä esim. tähti, tahto j.n.e., niin että juuri wähän tulisi d-n käyttäminen runoja haittaamaan. Sitä wastoin tulisi yltäkylin wastuksia, jos k pehmennettäisiin j-ksi ja w-ksi, sillä sellaisia sanoja on paljon, joiden alkutawuut sanottujen puustawien käyttämisestä eiwät pääsisi lyhyiksi. Niin kau'an kuin runoja maassamme löytyy, pysyy siis sekin kirjoitustapa, että k aina pehmennettynä muutetaan -ksi taikka ei j-ksi ja w-ksi. Sepä kirjoitustapa jo onkin yhteiseksi tulemaisillansa ja Kollaanin oiwallisessa Suomen Kieliopissa päätöllisesti wahwistettu.
Erinomattain luonnikasta runolaululle on Wiipurin Läänin eteläpuolen ja Inkerin maan murreʿ sen puolesta, että siinä alkatawuun taitaa lyhentääʿ sellaisissakin tiloissa, joissa se muilla murteilla ei tapahduʿ, esim. wi'rani, jal'ani, tus'an, j.n.e. Mahtaakin sen murteen sopiwaisuus runoille ollaʿ syynä, että sillä runoja runsaammalta löytyy, kuin muilla murteilla. Watuuttaa sekin, että runot siltä murteelta eiwät kukaties koskaan lopuʿ.
Puustawien pehmennykset kielessämme sopii meidän ottaaʿ tässä wähän tarkemminkin käsille. Pehmenewät puustawit kielessämme owat k, p ja t. Kaksinkertaisinta [Tämä Inkerissä enemmin kuin muu'alla käytetty sia olkoon tässäkin ko'etteeksi. Löytyy se runoissammekin.] ne pehmennetään yksinkertaisiksi, esim. tukka tukan, tuppi tupen, wiitta wiitan, mutta yksin oltuansa muuttuuwat ne pehmennettyinä enemmin taikka häwiääwät peräti pois; esim. tupa tuwan, kenkä kengän, jalka jalan, jälki jäl'en (jäljen), pelto pel'on, taito taidon, (tailon, tairon, taion), kulta kullan j.n.e. Itsekussakin kielen murteessa (eli puheen parressa) pitäisi puustawien pehmennykset aina laillansa lu'ettaman taikka poiskin heitettämän. Itä- ja pohjais-Suomessa sekä Inkerin maalla ei siis pidäʿ d eikä k-pehmennysmerkki —' miksikään äännettämän, esim. sydän, wiiden, luettakoon syän, wiien. Wälistä on toki wähän erilaisuuttakin, esim. johdatan, tiedän, wiedätän, äännetään siellä enimmissä paikoin: juohatan, tiiän, wiehätän, Hämeen puolella owat sellaiset paikoin äännettäwät: sylän, tielän, taikka syrän tierän_, j.n.e. Satakunnassa ainoastansa äännetään d enimmiten warsinaisella suomalaisella äänellänsä. Siellä puolen on puheen murteen jälkeen paikoin k-pehmennysmerkkikin äännettäwä, esim. _pel'on, jär'en kuin pelwon, järjen. Näin murteiden mukaan lukemalla on suuri etu, josta tässä ehkä emme rupeaʿ luʿettelemaan. Aiwan wäärin on wanhoissa kirjoissa usein pantu _tundo, kulda, kuinga j.n.e. Ne owat oikeastansa kirjoitettawat sekä äännettäwät tunto, kulta, kuinka. Wielä on loppuhengähdykselle merkki ʿ, joka samoin eripaikoilla erilailla äännetään, esim. _weneʿ kuin weneh, wenek, wenes, wenet j.n.e. Näytteeksi on tässä laulu Eri-kodit itä-Suomen tawalla kirjoitettu ilman d-tä; samoin esimerkiksi käytetyt säkeet.
Tällaisia runon: sel'ityksiä woisi wieläkin lisätäʿ joilla kuilla, mutta miettiköön jokainen itseʿ lisään. Onkin runon rakennus niin sywä, että ainoastansa teräwä ymmärrys woipi sen kaikki kauneudet sel'ittääʿ. Ken runoa lukeissansa oikein tahtoo nauttiaʿ sitä, hänen onkin tarwis tunteaʿ sen kaikki edut. Muuten woipi monta mutkaa runoja lukiessa jäädäʿ keksimättä ja wi'oiksikin katsottaaʿ, mutta owat kuitenkin peräti toista. Arwaamme kyllä runolaulun edusta wähän puuttuneen tietoa niiltäkin, jotka kuitenkin owat niin suurella ylistyksellä Kalemwalasta kirjoittaneet. Saas nähdäʿ mitä siitä kirjasta sanotaan, kuinhan toisesta painosta kerkeää ja sen etuudet oikein ymmärretyiksi tuleemwat.
Elköön joku luulko tässä lu'eteltujen osoituksien ja sääntöjen yksin auttawan laulajaksi; pitää Kalewalan ja Kantelettarenkin esipuheista sekä muutamista paikoin Mehiläisestäkin saataman oppia lisään; Ruotsin taitawat myös mainitusta "Kallawedestä." Tähän on jär'estyksen wuoksi yhtähywin otettu wähän Kalewalan esipuheestakin pi'an sanasta sanaan. Paraat laulu-opettajat owat Kantelettaren ja erinomattain Kalewalan runot itset. Niitä pitää lu'ettaman niin tarkasti, että tässä ja muu'alla annetut opetukset tuleewat juuri kuin itseltä kohdastansa runoista opituiksi, omiksi keksimiksi, ja niin että omia keksimiä asioja kertyy päälle kaikista tässä ja muu'alla kirjoitetuista. Lauluneroa warmistamaan ylen somweliaat owat myös kirjat: "Suomen Kansan Sanalaskuja" ja "Suomen Kansan Arwoituksia." Niiden kautta woipi paljon tullaʿ Suomalaisien runollisen mielen kanssa tutuksi. Erinomattain woipi "Arwoituksista" oppiaʿ paljon sanallisia kuwittelemisia, wertauksia, ääni- ja kokkasanoja, Kanteletar, Sanalasku-ja Arwoitus-kirja sekä Mehiläinen owat kaikki puoleen hintaan alennettuina ja ansaitseewat muutenkin lewetäʿ kuta enemmin.
Huonommat kuin Kalewalan ja Kantelettaren laulut owat hywät siihen, että niiden rinnalla wertoen nä'ytäiwätkin Kalewalan ja Kantelettaren laulujen paremmuudet selwemmin, ja niiden arvo tulee täydellisesti näkywiin. Wanhoja runolauluja lukiessa ei tunnetaʿ paljon muuta wajautta, kuin että eräissä paikoissa uupuu kertosä'että, toisissa on yksi sä'eʿ lii'aksi: enimmiten seurauksia siitä, että on monelta laulajalta sanoja kertynyt, taikka owat ne aj'an kuluessa muuttuneet ja huonommilta laulajilta rikotut. Mutta pi'an kaikkia nykyisemmin tehtyjä runoja lukiessa juuri kuin itse tuntisit sen waiwan, jonka runon teko laulajalle on saattanut. Wanhoja runoja lukiessasi tunnet, että "ne owat tekeytyneet itsistänsä, ilman erityisettä tekijän huoletta" ja waiwatta. Ne kulkeewat niin luonnollisesti ja helposti, että hywin ymmärrämme runon itsen juuri kuin wallinneen tekijänsä, joka waan "sinneʿ meni, kunneʿ wirsi wiittasi," ilman tiedotta yläwämmästä. Sen tiedämme kuitenkin jo me selwemmästi, — yläwyyden, nimittäin Jumalan, jonka palwelijaksi on runolanlukin nyt muuttuwa enemmin kuin ennen; siis ei suinkaan alentuwa, woimallisilta neroilta wielä ylennyksikin tulewa ja muodistettawa uuden aj'an waatimuksien jälkeen.
Joka itse mielii tulewansa runoelijaksi taikka tietää jo olewansa, hänelle ei oleʿ sillä hywä, että osaa miettiäʿ yhtä toista runolaulun ulkonaiseen rakennukseen kuuluwia mutkia ja yleiseen sellaista kuin tässäkin olemme kirjoittaneet, ja että osaa sitoaʿ sanoja runopukuun. Ei - runoilijan pitää sywältä näkemän runolaulun aiwan sydämmeen, sen hengellisiin salauksiin. Mutta tähän tarwitaan neroa joka on ylewämpää, hengellisempää, kuin että siihen opettaaʿ taikka opetteleimalla päästäʿ. Siihen tarwitaan ollaʿ mielen omainen runoelija. Mutta ainoastansa "luonto laulajan tekeepi." Oppi ei kuitenkaan ojahan kaadaʿ, neuwo ei syrjähän sysääʿ; se woipi wirkistääʿ, muodistaaʿ ja ylentääʿ luonnolta annetun lahjan, joka ulkonaisetta kehoituksetta usein woisikin jäädäʿ hawahtumatta taikka mitättömäksi halwentuaʿ. Jos siis joku luulee itsessänsä lauluneron piilewän, niin kokekoon siitä löytääʿ ja wireille saadaʿ. Se on kallis ja pyhä lahja Jumalalta ja pitää arwossa pidettämän, mutta ei suinkaan luonnottomuudella ja wäärin käyttämisellä sokaistaman.
Aiwan hywä ja kaunis asia olisi, jos joku enemmin ja laweammalta kirjoittaisi runollisuudesta kuin tässä on tapahtunut. Sen aineksia runollisuudesta kuin te'oksia löytyy yltäkyllin muilla kielillä, erittäinkin Kalewalasta ja suomalaisista runoista yleiseenkin, Kotimaamme kaipaa esinnä niistä Herran Tohtorin J.R. Tengströmin ylen kaunista jutteloa jo mainitussa kirjassa "Fosterländskt Album I" omalla kielellämme toimitetuksi. Sen kautta woitamme Hänet wieläkin waikuttamaan meille hyödyllistä Tuonelankin majoista. Ei mitään olisi kuitenkaan sen woittanutta, jos joku nuori lauluille halukas woisi ruwetaʿ koulujen kautta itse' oppimaan muita kieliä ja kaikkea muuta tietoa. Hyöty siitä olisi sanomatoin.
Kirjoittamistamme sel'ityksistä runon rakennuksessa nä'emme runolaululla olewan koko joukon ulkoinaisiankn kauneuksia enemmin kuin kaikissa tunnetuissa ulkokielien laulutawoissa. Mitta ja loppusointo on niissä tawallisesti koko waransa; mutta kuinka aiwan wähän jatkuisi näistä sel'ittämistä, jos ei waan ruwettaisi lu'ettelemaan niiden moninaisista käytännöistä, jotka yhtaikaa kuitenkaan eiwät woiʿ käytettääʿ.