— Niin sitä eletään päivästä toiseen… — puheli Iivana pappi miettiväisesti tarkastaen, kuinka aurinko laskee purppuraiseen sumuun: — mitä varten elettäneekään…
Paulinkka nojasihen lempeästi ja katsahti pappia kasvoihin.
— Sinäkinkö?…
Parvekkeelta lennähteli torven säveleitä: — tru-tu-tu-tu-tu…
Jo hiipasi auringonkiekko taivaanrantaa ja päivä punersi kuni uniset kasvot. Mustat savupiiput heijastuivat auringon kiekkoon ikäänkuin olisivat kasvaneet pitemmiksi. Parvekkeella "jumalat" ikäänkuin lakkasivat tanssimasta tanssia "Orfeus helvetissä". Pappi ja Paulinkka tunkeutuivat taas väkijoukkoon. Heidän mennessään sivu ravintolan ovien, talutettiin sen valkoisia porrasastimia alas erästä henkilöä.
— Katso! — sanoi Paulinkka: — itse Udalov!
Se oli matalakasvuinen, leveähartiainen, lihava vanhus, härkämäisine juopuneine naamoineen. Häntä kannattivat varovasti kainaloista, toiselta puolelta toimitsija, toiselta — itse ravintola-aseman isäntä, m:r Chick.
Udalov riuhtoili, irmasteli, ja kähisi:
— Minä olen tsaari… minä olen Jumala!…
— Poika hoi! Huuda vaunut esiin! Sukkelaan! — kuiskutti toiselle palvelijalle m:r Chick.