Alhaalla suikerteli hopeanhohtava joki ja heidän sieramiinsa tuntui veden raikas tuoksu. Veneitä souteli pitkin virtaa. Muutamassa soitettiin hanurilla. Joen takaa häämötti Takalisto. Aurinko vaipui Takaliston taa, ja sentähden kaikki sen rakennukset, tehtaat ja tehtaiden piiput näyttivät mustilta auringonlaskun punervan auteren läpi. Tehtaissa olivat jo tulet sytytetyt, — siellä tehtiin vielä työtä.
— Sovitteko jo miehesi kanssa? — kysäsi pappi Paulinkalta.
Tämä kosketti keveästi häntä olkapäähän.
— Kylläpä sinä olet eriskummallinen! — virkkoi hän surullisesti: — emmehän toki riidelleetkään.
— Kai sinä siis lähdet kotiisi?
Paulinkka ei vastannut.
— Elä huoli myrkyttää minun iltaani. Katso kuinka täällä on kaunista!
Haluttaa kaikki unhoittaa… Katso ympärillesi! Kuinka hellät värit!
Voi miksi en ole taiteilijatar? Minä maalaileisin… Elämällä olisi
aatetta!
— Mikäs elämän aate se on maalaamisessa?
— En tiedä… Vaan mitäs aatetta on sitten nykyisessä elämässä?
Kumea tehtaan vihellys humisi ilmassa… Jossakin oli työ loppunut. Siellä täällä säesti sitä vinkuvat tai hienoääniset vihellykset, aivankuin tehtaat olisivat toisilleen huutaa huikailleet.