Palvelija lensi nuolena uloskäytävälle ja huusi sieltä:
— Udalovin ajuri! Hevoset tänne!
Yleisö väistyi tämän juhlallisen menon edestä.
Udalov kähisi, melkein käsien varassa ulos houkuteltuna, ja karustaen vasten santaa raskaiksi käyneillä jaloillaan, sopersi:
— Minä olen mato…
"Jumalat" olivat lopettaneet karkelonsa.
Soitto oli vaijennut.
Samalla silmänräpäyksellä kuului joen takaa kuorolaulun säveleitä. Jotakin juhlallista, suurenmoista liiteli ilmassa ikäänkuin tuntematon hymni olisi kohonnut salaperäisestä syvyydestä ja noussut nousemistaan temmaten kaiken mukaansa. Udalov unohdettiin. Kaikki puistikosta riensivät joenrinteelle. Vieläpä herra Chick palvelijoineen läksi juoksemaan yleisön perässä. Näkyi, kuinka puutarhan aidan takana ajurit nousivat pukeilleen iltaruskon valaisemina ja katselivat siihen suuntaan, jonne juoksevat ihmiset käsiään huitoen osottelivat.
Iltarusko oli kietaissut taivaankaaren valtaansa kuni tulipalon loimo.
Sen veripunaisella laella häämöttivät sysimustina jättiläismäisten tehdasten ja savottain savupiippujen varjokuvat. Takaliston kadut tulvehtivat täynnä väkeä. Oli kuin tuntemattomista maan halkeamista olisi esiinastahtanut mustia kääpiöitä mailmaa uhkaamaan, ja sankoin, meluisin parvin vitkallisena virtana täyttänyt kadut ilmassa vipajavine lippuineen. Ja ikäänkuin yhdestä jättiläisrinnasta syöksyivät ilmoihin juhlailevan hymnin rohkeat sävelet.