— Miten niin? — sanoi pappi kummastuneesti katsahtaen neitoon.
— Lausunnollani… papeista! Minä olen niin tottunut pitämään pappeja… kansan vihollisina.
— Ei! — sanoi äkkiä kuumasti isä Iivana, tuntien terävän pistoksen sydämmessään: — ei, minä en ole kansan vihollinen! Että rupesinkin papiksi… niin kuka tietää… kuinka se tapahtui? Kummallista tosiaan… Minusta tuntuu kuin olisin kauvan vaeltanut maan alla… vaan nyt näkyy omituinen valo. Mutta minä en vielä voi ymmärtää, mikä valo se on… Vaan ponnistanpa kaikki ajatukseni… ja käsitän!
Mutta neitoa yhä kiusasi joku salainen luulo.
Kun olivat jo likellä Shirokosadovin taloa, sanoi neito:
— Kyllä minä kuitenkin teitä loukkasin! Sitä vähemmin oli minulla siihen oikeutta, kun minun oma isänikin…
Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin kovassa kivussa.
— … kuuluu sortajien luokkaan… Mutta minkäpäs sille… täytyy hänelle anteeksiantaa. Hän ei siinä kenties ole niin kovin syyllinen… Hän on vanhan mailman ihmisiä. Tämä mailma on jo meidän suhteemme voimaton, mutta se on laskenut taakkansa meidän isäimme päälle ja painanut heidät maan mutaani. — Ja olenhan kiitollinen isälleni: hän on minulle antanut elämän ja antanut sivistyksen? Kaksi äärettömän kallista lahjaa! Sitävastoin minä parannan sen pahan, minkä hän tekee…
— Kuinka? — katsahti pappi kummissaan.
— Te kuulitte mitä äsken puhui Udalov? Hän on mainio poika… eikös olekkin? Kaikki elämässä on alta-mädännyttä, itse valheen juuret ovat mädänneet. Tätä valhetta, joka siittää kyyneleitä, suojelevat vielä vahvasti vanhan mailman ihmiset. Antaakseen sille loistavan näyn, ovat olemassa työnteettäjät, jotka perustavat suuria rikkauksia, joita eivät yleis-hyväksi käytä. Antaakseen sille voimaa, ovat olemassa sotamiehet pistimineen ja tykkeineen; ostaakseen sen vapaaksi — ovat olemassa pörssit ja pankit. Laillistuttaaksensa sen — ovat olemassa tuomarit ja papit… suokaa minulle taas anteeksi! Jotta tämä valhe saataisiin hävitetyksi… sitä varten olemme me tulleet!