— Me! — toisti pappi ihmetellen tuota tyttöä, joka niin auktoriteetillisesti opetti hänelle ennen käsittämättömiä asioita: — ketkä… me?
— Me! — sanoi neito kiivaasti: — kaikki me, jotka vihaamme vallitsevaa valhetta, jotka janoamme taistella sen kanssa rinta vasten rintaa… Me, jotka olemme luopuneet meidän isiemme ennakkoluuloista, hyljänneet ne väliaidat, jotka jakavat ihmiset rikkaisiin ja köyhiin, ylimyksiin ja orjiin! Me, jotka kumarramme tulevaisuuden aurinkoa… Me… demokraatit!
Talon jalkaportilla heittivät he hyvästit toisilleen.
— Aleksandra Porfirjevna, — pidätti pappi häntä keveästi kädestä: — mitä te tuonoin lauloitte?
Neito naurahti hiljaa.
— Tulevaisuuden lauluja!
VIII.
Päivä kallistui iltaan, mutta hellettä yhä jatkui. Hehkuva ilma oli tukahduttava. Taivaan avaruus näytti harmaalta, pölyiseltä; arojen vihreys oli vaalennut. Taivaan rannat savusivat, ja kuni keltainen usva suikersi ylös näkymättömistä maanhalkeamista leijuen vainion äärillä. Keskellä keltaisia, harmaita, tummanruskeita, pölynkarvaisia värivivahduksia kohosi lännen taivaalla pahaaennustavana mustana varjona näköpiirin takaa pilvenlonka, suora kuin selkä. Aurinko siirtyi sitä kohden ja se siirtyi aurinkoa kohden… Ja ikäänkuin kauhistuneena kalpeni aurinko upoten lämpimiin höyryihin.
Pappi Iivanan virkapuku oli kostunut, muuttunut harmaasta mustaksi ja hiukan höyrysi, kuten höyryävät hevosten vedellä huuhdotut kupeet. Iivana pappi kääntyi päin matkavaunuja ja katsahti pyyteliäästi tavattoman suuren, pölyllä peitetyn auringonsuojaimen alle, missä aviopuolisot istua kyyköttivät.
— Paulinkka! Salli minun, vanhan miehen, riisua viittani… olen puolitukehduksissa!