— Mitä tuo on, Ivan Vasilitsh, joutavia seremonioja! - naurahti Paula
Grigorjevna: — omaa väkeähän tässä vain on!
— Kyllä, kyllä. Mutta sisarenne vaatii seremoniaa! Kaikki hänelle pitää käydä kuin isossa mailmassa… mutta minä sitä en osaa! — puheli isä Ivana riisuen viittansa ja jääden avaraan, vaaleaan karttuuni-paitaan, joka oli vyötetty kuluneella remmipätkällä.
Hän riisui hattunsakin, ja puuskuttaen kuin mikäkin valaskala, löyhytteli sillä naamaansa.
— Ku-kuuma! Huh, ukkonen siitä tulee, rakkaat sisarukset! Kunhan kerettäisiin ajoissa roomulle ja päästäisiin joen yli.
— Mikset sitten aja kovemmin? — murahti auringonvarjon alta Matvei pappi.
— Koetappas itse olla valjaissa! Mitenkä sitä tämmösellä helteellä hevosia hoputtaa? Näethän että ovat ihan vaahdossa…
Hän katsahti lempeästi hevosiin.
— Hevos-kullat!!
Aurinko muuttui kalpeasta punaiseksi. Ilma oli imeytynyt täyteen veripunaista heijastusta, taivaskin muuttui veripunaiseksi, ja aro sinne tänne hajalleen heitettyine yksinäisine heinäsuovineen oli ikäänkuin veren peitossa. Pilvenlonka ainoastaan pysyi yhä mustana. Se paisui verkkaan, mutta armahtamatta; sen mustasta rungosta ojentelihen mustia käsiä taivaan lakea kohti, ikäänkuin joku vihamielinen, itsevarma olento olisi manannut koko mailmaa kaksintaisteluun. Ja luonto ympärillä värisi hätääntyneenä. Hätääntyneesti liitelivät pääskyset, ja kurpat lentää lepattivat surullisesti vihellellen pakoon. Naakat pötkivät kiireesti yösijoilleen äänestäen ilmaa kirkuvilla huudoillaan. Suovat, pensaat, mäyrien multakummut näyttivät tarkkaavasti katselevan valaistuilla puolillaan länttä kohti, jännittävässä odotuksessa; niiden valaisemattomilta puolilta taas juoksi pitkiä varjoja.
— Tästä tulee vielä hauskaa! — virkkoi Iivana pappi pannen merkille, kuinka nopeasti pilvi kasvoi: — tänä kesänä ei ukkosta ole ollutkaan… Tämä korvaa kaiken. Joko pian päästään joelle? — kysyi hän rengiltä.