— Ukkonen!
— Kohta saadaan löylyä! — pilaili isä Iivana.
— Ei haittaa… en minä sokerista ole!
Matvei pappi kiskoi aitansa ison saalin ja alkoi peitellä vaimonsa hartioita.
— Tulee kylmä helteen perästä… Peitä itsesi! Irroittamatta silmiään pilvestä, työnsi rouva luotaan miehensä käden.
— Elä koske…
— Hevoset kiitivät eteenpäin.
Tie yleni vihdoin mäen päälle asti ja kaukaa näkyivät jo joen leveät ja tummat vedet. Ilmaan levisi kosteutta.
— Kun minä olin pikkunen tytön letukka, — puheli Paula Grigorjevna: — niin näin ukonilmalla aina lähdin arolle… Meidän talomme sijaitsi juuri metsän reunassa… Minä mennä tipsutan pilveä vastaan… Myrsky tulla tuprahtaa, repii ja kiskoo minua yltympäri, mutta minä vain menen! Ja hauska on… Ja samalla ikäänkuin ikävä jotakin… Niin i-ikävä, niin i-ikävä! Kunpa joku tulisi — ottaisi kädestä, veisi… ihan hirmumyrskyn keskelle, — sinne, missä ukkonen jyrisee ja salama leimuaa… Toisinaan tulin läpimärkänä kotiin… Eikä sitten nukuttanut yöllä… Ja tyyny oli märkä kyynelistä: vaan miksikä itkin, en tiennyt…
— Sinun päässäsi on aina ollut tuhmuuksia: — murisi Matvei pappi kääriytyen saaliin, joka hänet paikalla muutti mustalaisen näköiseksi.