Vaunut tekivät kolme käännähdystä hiekkaisella tiellä matalan tammisten keskellä ja vierivät alas roomurantaan.
Roomulta huusivat kymmenet eri äänet:
— Joutukaa-aa!! Ukkonen tulee-ee!!
Silmänräpäyksessä päästettiin pappien hevoset valjaistaan ja matkavaunut vieritettiin lauttaan, jossa muutamia talonpoikain vankkureita kaikellaisine kamssuineen seisoi aisat pystyssä, niin että vaunuille vielä riitti sijaa. Pappi itse piti silmällä, kuinka hevoset talutettiin roomuun.
— Varovammin, hyvät miehet! — puheli hän: — minun hevoseni ovat arat… varsinkin aisahevonen! Hampaansa särkee…
— Mepä kuulimme että aisakello soi! — kertoi papin vieressä häärien, vaikka mitään tekemättä ja toisia vain häiriten, lyhytkasvuinen roomumies, jolla oli tummansininen nenä ja kyynelöivät silmät: — ihan varmaan, ajattelimme, on se pappi! Esivallalla näet on kova-ääninen kello, vaan pappien aisakellot ne laulavat kuin kuoripojat kirkossa.
Hän mennä kyhnysteli pitkäkasvuisen talonpojan luo.
— Mihin sinä sitä ohjasta kiskot… pirunpenikka! Silkistä se on hengellisten suitsi! Ei mikään köydenpätkä!
— Ka, ka, sinä! — sadatteli jurosti talonpoika: — lempsatin nahjus!
Roomu läksi liikkeelle.