— Roskatavaraa! — virkkoi vaunuista isä Matvei.
— Eikö mitä, siinähän tuo menee! — puhuivat talonpojat: — takavuosina oli varsin hyvät markkinat… Mutta nykyvuosina, tiettypä tuo, on kansa kaikkialla rappeutunut. Ei ole leipää, ei heinää… karja on muuttunut…
— Ja rahvas suuttunut! — kivahti nyreästi pitkä kasvuinen talonpoika työntäen lakin niskaan ja katsoen pilveä: — kaikellaisista ahdistuksista…
Nämät sanat kuullessaan akat kuormilta ikäänkuin sopimuksesta huokasivat, vaan ukot painoivat päänsä alas.
— Maapäällikkö… tietysti niin nimitetty hänen jalosukuisuutensa… on liian ankara… vieläpä sortaakin… eikä aina toimita asioita oikein!
— Hänen suhteensa täytyy menetellä itsenäisemmin! — virkkoi eräs rauhallinen, pilkallinen ääni: — ken lakki kourassa selkäänsä taivuttaa, on itse altis kaikellaiseen sortoon.
Pappi Iivana katsahti puhujaan. Se oli tanakka, kyyryselkäinen talonpoika, jolla oli levolliset, hiukan kesakoiset, sileäksi ajellut kasvot. Harjasmaiset viikset peittivät hänen ohuet, päättäväisiksi puristetut huulensa, vaan katseensa oli kolkon-pilkallinen.
— Sinäpä urhoollinen olet… mikä on nimesi? — sanoi Iivana pappi.
— Nimeni on Aleksi, — vastasi talonpoika, — vaan urhoollisuus on joka miehelle tarpeeseen. Tulista ratsua ei lyödä eikä ruoskita, eikä irvistävään koiraan ole hyvä koskea! Kalkkuna on iso lintu, vaan ei siitä ole paljon taikaa, — mutta hanhi suhisee ja kaulaansa kuikistaa — ja sitä syrjätään…
— Se on oikeata puhetta! — sanoi pitkäkasvuinen talonpoika: — maanmoukka on tottunut toraan, — ei irvistele… Ja sentähden kaikellaiset roistot hänen seljässään ratsastelevat… Vaan annahan olla! — lisäsi hän äkkiä nyreästi: — se aika on menevä!