— Älykästä sanaa on hauska kuunnella! — lausui Aleksi: — jospa vain kaikki maanmoukat noin ajatteleisivat… Yksimielisesti!
— Pian tulevat niin tekemään! — sanoi jäykästi talonpoika.
Pappi Iivana kuunteli ihmeissään moista keskustelua. Mutta äkisti tarttui hän hattuunsa ja huusi:
— Ähäh! Nyt pitäkää varanne, veikot!
Lautta oli saavuttanut jo joen keskikohdan.
Joki karehti kuni rypistäen kasvojaan. Pahaaennustava hiljaisuus syleili tummia rantoja. Aivankuin linnut olisivat kuolleet, pudonneet hiekkaan kurpat, jähmettyneet kaislistoonsa sorsat; vimmatusti kirkuen leijaili vain yli virran kalalokki kuni radaltaan eksyneenä. Hevoset korskahtelivat säikähtyneesti ojennellen kaulojaan aavistaessaan ensimmäisiä iskuja, jotka nopeasti ryntäsivät päin yhä mustenevasta pimeydestä. Mustana varjona syöksähti pilvi jokeen, ja lautta näytti kantautuvan suoraan hirviön kitaan, tuulen valtaan, joka oli puhkeamaisillaan hirmumyrskyksi, räiskeineen, vaahtopäisine aaltoineen, pölypilvineen…
Ja se puhkesikin!
Jo kaukaa näki Iivana pappi, kuinka liikkumattomat puut alavalla rannalla repalehtivat, mustenivat, pieksivät ilmaa kaikilla oksillaan, ja sitten yhtäkkiä sujahtivat maahan. Ikäänkuin leikkien kyykistysleikkiä, karkasivat niiden ylitse maantien ja peltojen pölypatsaat, nousi hirmuinen vihuri ja huimasti pyörien pärskähti veteen.
Silmänräpäys vain…
Ja kaikki sekaantui tuhannen-tuppuraan: taivas ja maa, vesi ja rannat, ja puut…