Kuni joku jättiläisolento olisi puhaltanut mustaa, kosteaa, tomuista henkeään ilmaan. Ulvovin vihellyksin raastoi tuuli veden pintaa, rikkoen sen räiskeisiin ja riepottaen ylös pilviin…
Hevoset tömistivät jalkojaan ja karskuttivat hampaitaan.
Kameelinkarvaisten kauhtanoiden liepeet läiskyivät kuin kämmenet; oljet rippelehtivät kuormissa; akat painautuivat niitä vasten sanellen:
— Taivaallinen Hallitsijatar! Millaiset himot sinulla on! Ristin voima olkoon meidän kanssamme!
— Mitritsh! Vedä! Vedä lujemmin! Ljaksei… auta häntä! Auttakaa kaikki, veikkoset!
Huutavilta talonpojilta oli tuuli kiskoa parrat irti ja vei ne näkymättömin käsin yli hiusten…
Paula Grigorjevna oli tyrmistynyt äänettömään riemuun.
Hän katseli suoraan riehuvain elementtien syvimpään kurimukseen, seurasi jännittynein silmin mustien ja harmaiden, tuulen repimien pilvenpärskeiden hurjaa lentoa, ja vavahti iloisesti, kun salamat aivankuin räjähtävät granaatit hänen päänsä yläpuolella vinkkuroiden sinkoilivat ja ukkosen jyrinä iski veteen halkaisevalla painolla.
— Mene piiloon, mene piiloon! — änkytti hänelle peljästynyt pappi
Matvei, — mene vaunujen alle… tuossapaikassa lankeaa rankkasade!
— Mene tiehesi! — sanoi nuori rouva vuorostaan kärsimättömästi.