— Vedä, Ljaksei, vedä! — mörisivät talonpojat: — Mitritsh!
— Pappi paras! Autappas! — kääntyi isä Iivanan puoleen Aleksi nauraen: — sinähän näytät väkevältä mieheltä…
— Ka olenhan jonkunlainen! — arveli Iivana pappi käärien hihojaan: — hännästä minä hevosen pysäytän!
— Ihanko laukasta?
— Pilttuustako sitten luulet, häh?
Ja Iivana pappi yritti tarttumaan köyteen. Mutta samassa silmänräpäyksessä putosi ylhäältä pilvistä ikäänkuin raskas paino: — raivokas tuulenpuuska pusersi lauttaa vasten vettä, syleili sitä sen kaikilta tervatuilta kupeilta — kallisti kyljelleen ja syöksi vimmatulla voimalla eteenpäin. Korskahdellen horjahti Aleksikin paikoiltaan ja rymähti raskaasti lautanpohjaa vasten, vaan hänen ylitsensä pyllähti kuperkeikkaa lautturi Mitritsh.
Suristen luisui köysi, retkahtaen höllänä alas.
Monta vuotta siedettyään kahleiden orjuutta, tärskähti nyt lautta, tuntiessaan olevansa vapaa. Se heilahteli, pysähtyi hetkeksi miettimään ja läksi sitten nopeasti liukumaan pitkin joen uomaa, hiljalleen pyörien. Rannat luisuivat ohi, niiden puut notkuivat epätoivossa ikäänkuin valmistautuen vyörähtämään syvyyteen, ympäri lauttaa kuohuivat uhkaavina mustat aallot.
— Köysi on katkennut! Köysi!!
Ihmiset ja eläimet tempasi sekasortoinen pakokauhu.