— Ahaa, ha, ha, ha! — pärähti tiakka vinkuvasti nauramaan taivuttaen ruumistaan mielihyvästä taaksepäin sennäköisenä kuin olisi häntä kutkutettu kainaloiden alta.
Ja hän juoksi teepöydän ääreen kuiskuttaaksensa sukkeluuden vaimonsa korvaan, samallaisen nuorekkaan ja yhtä uteliaan kuin hän itsekkin oli.
Tiakan rouva läpsäytti käsiään.
— Valehtelet?! — sopersi hän.
— Jumaliste, totta se on! Ristin kautta sen vannon! Sitten juoksi häh maistelupöydän ääreen, ja näkyi, kuinka hän siellä teki liikkeitä käsillään selkä kaksinkerroin naurusta.
Tiakan rouva kumartui ensin oikeanpuoleisen naapurittaren, sitten vasemmalla istuvan puoleen, ja pian kiersi sukkeluus koko pöytyeen. Papineukot ja tiakkain rouvat nauroivat hillitysti, hieroen kasvojaan, jotka hehkuivat hihityksestä, teestä ja viinasta.
— Kuinka se sopii hyvin tuolle isä Paavalille! — sanoi rovastin eukko, säilyttäen levollisen ja arvokkaan ilmeen kauniilla kasvoillaan.
— Kyllä se Sigsaginskikin osaa sutkauttaa! — sanoi purren hymyileviä huuliaan eräs papineukko, kuiva kuin luuranko, kovasti puistaen päätään ja ikäänkuin mittaillen, kummallekko olkapäälle sen laskisi.
— Mikä on totta, se on totta… eikä ole synti sitä salata.
— Lesken leikkiä, minkäpäs hälle voinee!