— Mitä te tahdotte sanoa, rouva?!
— En mitään erikoista! Yksinkertaisesti vain sitä, ettei teidänkään ole vallattava jotakin kaupunkilaista… turhaan te itseänne alennatte!
Halveksiva levollisuus oli levinnyt Paula Grigorjevnan kasvoille, ja hän läksi saliin miesten luo, kääntämättä vähääkään huomiota viuhuvaan sopotukseen takanaan:
— Kyykäärme!
Akkunan takaa kujalta kuului samalla kulkusten helinää. Kovasti rykien ryntäsi etehiseen uusia vieraita, riisuutuivat siellä ähkyen, kuului suutelun moiskahduksia ja kumeaäänisiä kyselyitä:
— No, millaiset tulee markkinat?
— Aika hyvät markkinat!
— Minä, kuulehan, tarvitsen uudet aisat vankkureihin! Rattaat seisoivat takapihalla, niin nuo lemmon moukat… varastivat aisani!
— Ha-ha! Ka sattuuhan sitä…
— Nykykansa on semmoista… He, he! Mutta kylläpä siellä ulkona on märkä ilma…