— Ensimmäinen uutinen on — vallan surullinen! Kaikki te tietysti tunsitte Koslovan tiakan?
— Kyllä, kyllä! — toistivat kuorossa kaikki papit: — mitä hälle on tapahtunut? Taasko juopotellut? Tai luostariinko mennyt?
Harmaapää pappismies vaikeni efektiä saadakseen ja sanoi sitten:
— Tullut hulluksi!
— Mutta minähän näin hänet eilen majatalossa — sekaantui pöydän ääreen rientäen Paula Grigorjevna: — olisiko mahdollista…
— Mihinkäs aikaan päivästä te hänet suvaitsitte nähdä?
— Kello viiden tienoissa…
— Vai niin, mutta kello 10 tuli hän seminaarille ja alkoi paiskella akkunoihin kivillä, joita oli kerännyt taskunsa täyteen. Tietysti hänet otettiin kiinni… Vaan hän huusi: — "Päästäkää irti… Minä heittelen kuollutta pääkalloa! Miksi se mullistelee silmiään? Eihän tuolla silmiä olekkaan, vaan paljaat… kuopat! Niihin on vain petokseksi pantu hehkuvia hiiliä. Vaan se on valhetta! valhetta!"
— Se oli hänen mielisanojaan, — huokasi Sikerov.
— Me tulimme juuri kokouksesta, minä ja isä Kirik Järventakalainen. Sähkövalo noinikään valaisi… silloin näimme että jotakin henkilöä ajetaan takaa torilla. Kuihtunut, kuivettunut olento tuin sähkölennätinpylväs, pää kuin haarikka, kauhtana roikkuu kuin vaarnassa riippuisi. Ja tanssia hypiskelee, olisittepa nähneet, kuin mikähän Daavid liitonarkin edessä. Silloin me näimme että se oli — tiakka! Ja näimme, kuinka tiakka laukkasi ikäänkuin olisi tähtiä pyydystellyt, laukkasi ja huuteli: — "Luut kolisevat! Minä olen ruumiini hyljännyt… ja nyt kolisevat luut…" Hänet otettiin kiinni, vaan taas hän hyppäsi karkuun ja loikkasi toiseen päähän toria, silmät kuin kekäleet päässä, käsiään heiluttaen kuin siipiä ja poristen alati luistansa: — "Riennän läpi koko mailman ja kolistelen luitani… Kuuletteko hälytyksen: — pom, pom…" Pullisti poskensa ja rumpaili niitä…