Melu huoneissa kasvoi.
Kaikkien mieltä liikutti uutinen ja sen merkitys.
Shirokosadovin saapuminen tapahtui melkein huomaamatta. Ainoastaan rovasti otti hänet vastaan etehisessä ja tiakka Ivanovski auttoi teeskentelevästi hymyillen häneltä kalossit jaloista sekä remautti varalta molemmat oven puoliskot auki tuon pätevän olennon edessä. —
— Emmepä kaukaan-aikaan ole teitä nähneet, emme kaukaan-aikaan! — puheli Aleksandra Porfirjevnalle lempeästi rovasti: — ihan olemme ikävöineet teitä!
— Todellako? — hymyili Aleksandra neito.
Punehtivin poskin ojensi hän kätensä rovastin pojalle ja puristi sitä toverillisen lujasti.
Nuorukainen oli keskikokoinen, sangen hoikka ja hermostunut, yllään kulunut, vanha, harmaa ylioppilaan arkitakki; huulensa olivat usein lujasti ja ivallisesti yhteenpuristetut; likinäköiset, puoleksi silmälaseilla peitetyt silmänsä olivat katseeltaan hiukan ilkeät, joskin älykkäät.
Shirokosadov suostui mielellään pappi Iivanan esitykseen "vahvistaa lihallisia aistejaan".
— Kuinkas teidän asianne ovat, Vasiljefkan suhteen, Porfiri Vlasovitsh? — kysyi mielistelevästi alakuloisennäköinen musta pappi, joka muistutti muodoltaan mustalaista: — kulkee huhu, että heidät huomenna kuljetetaan tuomittaviksi läpi markkinain?
Hän huojutti murheellisesti päätään: