Mutta kuuntelijain huomion terästämänä oli Matvei pappi jo työntänyt tonkivan kärsänsä pohjaan asti, kaivautunut pyhyyksiinsä perustuksia myöten ja nelistänyt päätähuimaaviin korkeuksiin, silmät fanaattisessa kiillossa, viskellen käsiään ikäänkuin manaten taisteluun jotakin vihattua olentoa.
— Oikeauskoisuus! Itsevaltius! Kansallisuus! Kas siinä kolme kulmakiveä meidän elämässämme! Ja niistä ensimmäinen on — oikeauskoisuus! Sillä mikä on koonnut pyhän Venäjän yhdeksi laumaksi ja luonut itsevaltiuden? Juuri se! Mikä on yhdistänyt erilaiset kansallisuudet yhdeksi kansallisuudeksi? Juuri se! Venäjä on aina ollut oikeauskoisen kirkollisuuden Venäjä, ja siinä on sen voima, sen kunnia, sen pyhyys, sen etevämmyys muihin kansoihin nähden. Voittamaton ja vahva on se ollut sisällisille ja ulkonaisille vihollisille niinkauvan kun luostarit olivat sen valolähteinä, niinkauvan kun hehkuivat siinä sellaiset uskon auringot kuin patriarkat! Ainapa todellisen valistuksen aamurusko, uskon ja voiman alku, on lähtenyt kirkollisista kouluista! Ja minä toistan vielä… minä tervehdin tätä korkeimman hallituksen aikomusta: antaa koulut meidän haltuumme! Sillä meille ne historiallisella oikeudella kuuluvat! Eivätkä ainoastaan alemmat koulut… myös kimnaasit ja yliopistot pitäisi luovuttaa meidän käsiimme, meidän tarkastuksemme alaiseksi…
— Suokaa anteeksi! — kajahti yhtäkkiä kimakka, ivallinen ääni! — puhutteko koko papiston puolesta vai oman itsenne?
Matvei pappi kääntyi päin puhujaa. Nojautuneena uuniin seisoi ylioppilas ja hiljakseen huojuttaen ruumistaan hieroi selkäänsä uunia vasten sekä puhui:
— Jos te puhutte papiston nimessä, niin olen varma siitä, että papisto parhaalta osaltaan itse kieltäytyy teidän sanoistanne; jos taas itsenne puolesta, niin mokomat puheet ovat papin suussa inhoittavat! Te ruoskitte maan parhaimpia ihmisiä, te koetatte riistää heiltä sen, mitä he raskaassa taistelussaan ovat luoneet sinä aikana, jona te olette keräilleet vain sämpylöitä ja kalakukkoja niiltä köyhiltä orjilta, joita te itse ylistätte lampaiksi…
Hän leimahti vihaan omista sanoistaan:
— Te väärän nimen käyttäjät, te petturit! Miksi te ojentelette orjankäsiänne kouluja kohti? Mitä te kykenette opettamaan kansalle? Henkisen orjuuden kahleita te kutsutte taivaalliseksi Totuudeksi, ijänikuista halpaa elämän Valhetta — korkeimmaksi Oikeudeksi! Isä Matvei pörhistyi ja huudahti parkuen:
— Maltta-kaa!!!
— Mitja! Mitja! — kehoitti rovasti rauhattomasti: — olenhan sinua pyytänyt… joko sinä taas…
Hän kohottautui sohvalta ja kaasi lasin, johon oli satuttanut kätensä.