— Isä Samuli! Elkää vimmastuko!
— Totta puhuit, isä Matvei! Samassa nousi isä Favorski ja lausui:
— Se mikä on otettu, täytyy saada takaisin. Se on totinen tosi! Vaan se että me olisimme pettureita, se on… se on… se on teidän puoleltanne, Dmitri Viktorovitsh, liikaa sanottu… ja epäviisasta! Sillä itsekkinhän te olette niin sanoakseni Jessen suvusta lähtöisin… Kummallista on minun kuulla teidän sanojanne tässä talossa, joka on ikivanhoista ajoista tunnettu jumalatapelkääväiseksi…
Isä Iivana odotti uteliaana näytelmän jatkoa.
"Keittipäs Matvei puuron!" — ajatteli hän.
Mutta samassa joku hiljaa kosketti hänen kyynäspäähänsä. Hän vavahti vaistomaisesti ja kääntyi katsomaan.
Paulinkka kutsui häntä katseellaan seuraansa. Pappi läksi nöyrästi hänen jälkeensä.
Kulki etehisen läpi, tuli välikäytävään, jossa musta koira töykkäsi häntä turvallaan ja nuuski häntä tarkasti. Paulinkka luiskahti jonnekkin lauta-ovien taa, ja pappi tunkeutui kintereillä hänen jäljessään.
Se oli talon säilytyshuone.
Siinä oli nähtävästi joku asuskellut, koskapa nurkassa lautojen päällä siltaili likainen höyhenpatja, ja vieressä, leveän, vanhan, punaisen arkun kannella törrötti kömpelö puinen lyhty, jonka rikkinäisten lasien läpi vilkkui palava talikynttilän pätkä. Pitkin seiniä hyllyillä oli munakoppeja, villaläjiä ja leveäkylkisiä kannuja, jotka näyttivät tärisevän kynttilän vipajavassa valossa. Haisi pilaantuneilta ruoka-aineilta ja varsinkin sianliikkiön haju pisti kirpeästi nenään.