— Mikä päähänpisto! aikoi pappi sanoa, mutta sanoikin:
— Mitäpäs siinä… no?
Hiukan huudahtaen kavahti nainen ylös, kietoi lujasti kätensä papin kaulaan ja imeytyi hänen huuliinsa himokkaalla, pitkällä, kuni kauvan kaivatulla, ahnaalla syleilyllä.
— Minä en voi… en saata enää hillitä! — läähätti hän hänen rintaansa vasten: — minä tahdon sinua… rakastaa! Minä… sinua… rakastan! Sankari! Sinä olet… sankari!
Ja ikäänkuin yhteensulautua hänen kanssaan tahtoi hän, liuveta häneen, ottaa itselleen osan hänen aivojaan ja tulla riemuitsevaksi voitonsaajaksi, väkeväksi.
— Ja tämä elävä himo, jota ei ennen ollut kokenut, iski kuin sähkövirta pappiin, tuulahti häneen tulisena henkäyksenä, kärventi, poltti kaikki hänen ajatuksensa, aavistuksensa, epäilyksensä, hänen menneisyytensä ja nykyisyytensä: käsittämättömän riemun viehättävä mailma avautui hänen eteensä ikäänkuin jokin musta esirippu olisi humahtaen kiertynyt kokoon ja valo hänet häikäissyt. Kaikki salainen, mikä hänessä oli elänyt tajuttomana, koko hänen tunteensa tuohon naiseen, iski häntä päähän aivankuin humuava liekki olisi häntä korventanut. Hän huoahti, tempasi tuon kiemurtelevan naisen, joka intohimoisesti itki, puristi kuin karhu syleilyynsä, suuteli hänen väriseviä huuliaan, joi hänen kyyneliään.
— Paetkaamme! paetkaamme! — kuiskasi nainen.
— Paetkaamme! — matki pappi toisen perässä puolitajuttomassa tilassa.
Ja hänestä tuntui kuin ei olisi koskaan ollut sitä aikaa, jolloin hän olisi ollut rakastamatta tuota naista.
— Sinä olet väkevä… väkevä! — toisti nainen intohimoisesti: — mennään pois… jätä kaikki! me olemme täällä vieraita! Sekä sinä… että minä!